Kouvolan seurakunnan työntekijöitä ja elämää 1990-luvulla

Kaija-Liisa Lindberg muistelee.

Kun aloitin työni lokakuussa 1989 Kouvolan seurakunnassa, en osannut arvata, miten taitavien ja osaavien työtoverien kanssa tekisin työtäni ja miten rakkaaksi seurakunta on vuosikymmenien varrella muodostunut monille ja myös itselleni. 

Rippikoulu- ja nuorisotyö

Työurani kymmenen ensimmäistä vuotta kului rippikoulu- ja nuorisotyössä. Rippikoulua käytiin urani alkuaikoina Puhjonrannassa kaksi viikkoa. Ennen leirijaksoa nuoret tutustuivat seurakunnan toimintaan muun muassa Matalassa Kynnyksessä, jossa isoset pitivät joka keskiviikko kahdeksan aikaan illalla Varttikirkkoja.  

Nuorisotoimiston sihteeri Marketta Taimiaho antoi seurakunnalle tärkeät kasvot hoitaessaan rippikouluilmoittautumisia. Taimiaho teki myös ansiokasta työtä järjestäessään työyhteisössä virkistys- ja liikuntatoimintaa Kunnossa kaiken ikää (KKI)-projektin puitteissa. Työnantaja piti meistä työntekijöistä hyvää huolta, ja hyvä niin, sillä papeilla oli työurani alussa yksi vapaapäivä ja vanhimmat pappimme olivat aloittaneet työnsä kokonaan ilman vapaapäiviä. 

Hiljattain muistelimme, miten Taimiaho osallistui nuorisopappimme Juha Palmin kanssa leikkimieliseen hiihtokisaan kävelykatu Manskilla. Nelihenkisessä joukkueessa hiihtivät myös papit helluntaiseurakunnasta ja vapaakirkosta. Niin, Manskia ei aikanaan pidetty talvella sulana! 

Poikatyöntekijä Pekka Laamanen oli tullut hiippakunnassa tunnetuksi laivarippikouluista. Laamanen hallitsi sisävesilaivurina Vivan-laivan luotsaamisen. Mikroauto- ja lennokkikerhojen lisäksi Laamanen organisoi retkiä Lappiin, mm. Luttokämpälle. Pekan rinnalla varhaisnuorten parissa työskenteli myös seurakunnan partiotyöntekijä Paavo Markkanen, jolla oli ajokortti bussin kuljettamiseen. Siniveikkojen ja Salpa-Sirkkojen lippukunnat olivat seurakunnan partiotyötä, Nuumaniemi partiolaisten leiripaikka.

Pitkäaikaisen tyttötyöntekijän Marja Ailaman merkitystä seurakuntaelämässä ei voi tarpeeksi korostaa. Hänen kerho- ja leiritoimintansa kokosi salit täyteen tyttöjä – ja myöhemmin myös poikia - niin Seurakuntakeskuksessa kuin Puhjonrannassakin. Eräs seurakuntanuori kuvasi 1990-luvulla osuvasti lasten ja nuorten elämää Kouvolassa: ”Seurakunta on ollut elämässäni aina mukana. Olin lapsena seurakunnan kerhossa, hieman vanhempana tyttöleireillä ja nyt seurakuntanuorissa. Koko elämääni mahtuu vain muutama vuosi ennen rippikoulua, jolloin tein kaikenlaista muuta eikä Jumala tuntunut olevan niin lähellä”. Marjan kotoisa olemus koulutunneilla ja myös työtoverina on jäänyt muistoihimme.

Nuorisonohjaaja Maarit Räty (ent. Paajanen) loi valoisalla otteella seurakuntanuorten toimintaan hengellistä syvyyttä ja edisti sielunhoitajana ja esirukoilijana nuorten turvallista kasvua. Muistan Maaritin elämänläheiset puheenvuorot, suunnitteluryhmien vetämisen ja hänen aloittamansa Nuorten naisten narinat. Pojille oli omat Poikien porinat. 

Oletko heittänyt Sahiksen kanssa dartsia? Erityisnuorisonohjaaja Arto Sahamies loi Matalan Kynnyksen toiminnalla mallia myöhemmälle maanlaajuiselle nuorisokahvilatoiminnalle ja nuorten kohtaamiselle kadulla. Hänen työnsä Gospel-musiikin ja Vappugospel-tapahtuman mahdollistajana ja kehittäjänä on ollut merkityksellistä paitsi paikallisesti, myös valtakunnallisesti. Sahamiehellä oli erityinen taito tulla toimeen kaikenlaisten nuorten kanssa. Jos joskus seurakuntien valtakunnallinen slogan ”kynnys matalalla” herättää kysymyksiä, Sahamiehen rakkaus nuoriin tarkoitti, että kynnys oli oikeasti matala.

Pastori Juha Palm (myöhemmin tuomiorovasti Mikkelissä) piti seurakuntanuorille erinomaisia raamattutunteja mm. Paavalin kirjeistä. Hänen ystävällisyytensä, vaatimattomuutensa ja lempeä jämäkkyytensä teki vaikutuksen nuoriin, seurakuntalaisiin ja myös työtovereihin. Kestävyysliikuntalajit, kuten hiihto ja rullaluistelu, olivat hänelle mieluisia lajeja. Kun tänä päivänä mieli hairahtuu ajattelemaan töiden runsautta, muistuu usein mieleeni Palmin toteamus, kuinka hän lähti (viikosta toiseen) perjantai-iltana Matalasta Kynnyksestä kello kahden tai kolmen aikaan aamuyöstä kotiin, ja heräsi pirteänä lauantaiaamusta kello kymmeneksi Vanhalle hautausmaalle siunaustilaisuuteen.   
Leireillä ja nuortenilloissa kuultiin hengellisiä puheenvuoroja, raamattuopetuksia ja laulettiin 60-luvun sanomaltaan selkeitä hengellisiä lauluja, mm. Tom Holménin Lampaan iltavirttä, Ilkka Puhakan laulua Älä pelkää ja paikallisen lauluntekijän laulua Nolla. Näitä ja muita lauluja kokoontumisissa säestivät 90-luvulla pitkään seurakuntanuoret Hans Kallio ja Pekka Laukkarinen. Nuoria oli 90-luvulla mukana toiminnassa runsain määrin. Seurakunnan viikkotoimintaa oli miltei jokaisena päivänä. Minulle on erityisesti jäänyt mieleen nuorten luovuus: isoskoulutusleireillä he tekivät huikeita näytelmäesityksiä, joita vanhemmat nuoret tulivat lauantai-iltana katsomaan. Seurakunnan bändien esiintymiset olivat myös huikeita.

Laaja-alainen seurakuntatyö

Pikkuhiljaa, nuorten toiminnan lisäksi, nuoren papin elämässä alkoi hahmottua seurakunnan toiminnan laaja-alaisuus.
Kouvolan seurakunnan kappalainen, lämminhenkinen Arja Koskinen auttoi nuorta pappia alkuun. Koskisen kanssa ja kautta sain tutustua lehtorien laajaan keskinäiseen yhteyteen, joka oli kantanut ja kantoi naisteologeja heidän uraauurtavassa työssään. Koskinen monipuolisti Hilkka Taipaleen ja Eila Katajiston (molemmat myöhemmin lapsityön johtajia) kanssa seurakuntamme lapsityötä laaja-alaisimmaksi, mitä ehkä koskaan seurakunnan puitteissa näemme.  

Seurakunnan merkitys avautuu vanhemmille lasten kautta, sanoi Koskinen. Tämä Jeesuksen ydinajatus ohjasi itseänikin työssäni lasten pappina (1999–2017). Kuulin vanhemmilta kerran tai kaksi, että veroäyrin suuruuden sijaan pitää katsoa, mitä rahoilla saa. Kouvolan seurakunnassa esimerkiksi 4-vuotiaat saivat henkilökohtaisen onnittelukäynnin.  Jo 90-luvulla olin päässyt tutustumaan Arja Koskisen aloittamaan seurakunnan jumppatoimintaan naisille. Kävin Nevatien kerhopisteessä, paitsi pitämässä alkuhartautta, jumpassa lukuisten innokkaiden naisten kanssa. Ulko-ovi oli pidettävä auki, että tilassa riitti happi. 

Huomasin, että monet rippikoululaiset arvostivat seurakunnan työtä lasten parissa. Kenenkään aika ei tullut pitkäksi seurakunnan lapsityön (nykyisin varhaiskasvatus) luovassa toiminnassa ja raamattunäytelmien parissa. Tästä pitivät huolta lastenohjaajat, pitkäaikaisina sellaisina mm. Jaana Mäkelä, Tytti Tommola, Irja Turkki, Ulla-Maija Uski, Liselotte Kilkki, Aira Vedenpää-Kakkori, Marja Virtanen, Hilkka Hokkanen, Vappu Puuras, Sisko Kaksonen, Marketta Ukkola, Lea Kaartinen, Aura Repo, Leena Mörsky, Marketta Kuparinen ja Kaarina Sojonen – 2000-luvun ohjaajista puhumattakaan.  
Jos lasten parissa toimiminen ei ollut tylsää, ei sitä myöskään ollut kirkossa käyminen. Kappalainen Juhani Natri osasi viedä kuulijan matkassaan, milloin Taiwanille, milloin minnekin ihmisyyden suurten kysymysten äärelle. Natri oli ja on kirjallisuuden ystävä ja taitava kalligrafian harrastaja. Hänen kirjoittamiaan vihkiraamattuja ja kastetodistuksia moni ihaillen näytti nuorelle papille. 80-luvun alussa Natri esitti Kouvolan teatterissa historiallisen monologin, josta osan näin hänen esittämänään erään kerran rippikoulun iltaohjelmassa. Kun Natri pääsee vauhtiin, hänen oppituntinsa ovat riparilla parhaita, sanoivat riparilaiset. Natrin työote oli usein humoristinen: Kouvolan Sanomien yleisönosastolla hän mm. kiitti kerran Yleä siitä, että kesällä rippikoulussa oli erittäin helppoa pitää nuoret poissa television ääreltä. 

TT, kappalainen Hannu Purhonen piti tärkeänä yhdistää papin työssään psykologian ja teologian näkökulmia. Muistan, miten oivaltavasti hän veti yhteen Raamatun vertauksen hiekalle rakennetusta talosta ja sadun kolmesta pienestä porsaasta ja sudesta, joka puhalsi rakennuksia kumoon. Kirjoittaminen oli Purhosen sydäntä lähellä. Hän oli mukana perustamassa Kouvolaan Dekkaripäiviä ja oli pitkään mukana suunnittelemassa niitä. Purhonen muistetaan paikkakunnalla aikuistyön pappina hopea- ja kultahäiden pitäjänä ja myös Siioninvirsiseuroista. 

Pitkäaikainen kappalainen Rovasti Rafael Repo oli pyhäkoulutyön tukija ja tunsi hyvin historiaa karjalaisten evakkotiestä Kouvolan seudulle. Repo kertoi seisseensä Puhjonrannan kurssikeskuksen päärakennuksen tuntumassa ja nähneensä, miten tuuli kaatoi Puhjonvuoren laidalta paksuja honkia kuin niittämällä. Eräässä saarnassaan hän kertoi koskettavalla tavalla saaneensa olla turvallinen syli koululuokassa, jonne opettaja hänet kutsui. Revon palaute oli myös hyvää ja osuvaa. Kerran hän summasi sakastissa juhannussaarnani sisällön: Suomen kesä on kaunis. Oivalsin heti, että seuraavana juhannuksena saarnassa on hyvä olla syvempää hengellistä ravintoa.

Kun urani alussa soitin erään kysymykseni kanssa Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituliin, minulle vastattiin heti, että kirkkoherramme TT Mikko Reijonen on maamme johtava uskonnonvapauden asiantuntija eikä kapitulissa tiedetä häntä paremmin näistä asioista. Reijonen oli mm. 90-luvulla eduskunnan asiantuntijana uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä. Hän puhui positiivisen uskonnonvapauden puolesta ja korosti jokaisen oikeutta edes yhteen tahoon, jossa voi pelkäämättä puhua asioista niin kuin ne ovat. Tämä oikeus eli rippisalaisuus papin kanssa puhuttaessa säilyi laissa, vaikka ilmoittamisvelvollisuus monien muiden ammattiryhmien kohdalla muutoin laajeni. 
Reijosen aikana seurakunnassa rakennettiin ja remontoitiin kiinteistöjä. Kaikesta tästä leikekirjoja kokosi seurakuntamme (myöhemmin yhtymän) muun työnsä ohella kiinteistöpäällikkö Jukka Reijo. Reijonen oli mukana rakentamassa Kouvolaan Kolmen kirkon kierroksen, josta kertovat kyltit ja tienviitat ovat edelleen käytössä. Reijonen oli samalla kertaa kunnioitettu, että leppoisan myhäilevä seurakunnan johtaja. Hänen Kristus-keskeinen tapansa pitää puheita, muutamia ajatuksia kehittelemällä, vaikkapa pyytämällä miehiä toimimaan jouluna kodeissa kuin enkelit, on jäänyt elävästi mieleeni.

Evankelioimistyön pappina toiminut, sairaalapapiksi sittemmin siirtynyt Pertti Orrela oli seurakuntalaisten parissa pidetty. Kouvolan seurakunnassa järjestettiin innokkaasti monia missioita, joiden jälkeen syntyi raamattupiirejä. Pitkäaikaisimpia niistä on ollut Hilkka Etelävuoren perustama Sarkolan naisten raamattupiiri, joka toimi neljäkymmentä vuotta. Pertti Orrelan puoliso Tuula Orrela luotsasi paikkakunnallamme pitkään Päivystävän Puhelimen toimintaa.

Pertti Orrelan jälkeen seurakuntapapistoon liittyi Lasse Karppela (TT), joka tunnetaan paikkakunnalla huumoristaan ja sanankäytön taitavuudesta. Näistä yksi hieno esimerkki on hänen kolumninsa Kenin seikkailuista virsikirjassa Barbie-elokuvan ensi-illan aikoihin. ”Lasse ei ole kyllä pappi lainkaan”, kuvasi häntä eräs rippikoululainen 90-luvun alussa. Kouvolassa, maallikkouden kehdossa, tämä lausunto on ehkä hienointa, mitä papista voidaan lausua.

Kanttori Pekka Ainali johti aurinkoisella otteella niin Tiistai-kuoroa kuin Sonus-kuoroa. Hän opasti nuorta pappia ottamaan kontaktin vanhainkodin hartauksissa osallistujiin etsimällä virsikirjasta heille henkilökohtaisesti oikeat numerot. Rippikoululeireillä Ainali pelasi mielellään jalkapalloa ja pingistä. Urkurina ja pianistina Ainali vei kuulijansa klassisen musiikin maailmaan, jossa musiikin soljumista ja eheyttä voisi kuvata taivaallisen helpoksi ja vaivattomaksi.

Ainalin tapasi usein pyöräilemässä työtehtäviin tai muuallekin. Hänet saattoi nähdä myös Kouvolan teatterin orkesterimontussa johtamassa orkesteria, mihin tehtävään harva lyhyellä varoitusajalla pystyy. Vielä eläkkeellä Ainali johti Sotilaspoikakuoroa ja kävi kanttorina Veteraanimajalla kesämessussa. Pekan työtovereina 90-luvulla toimivat mm. Helena Markula, Jarmo Kukkonen ja Ritva-Liisa Marttila, joka tunnetaan paikkakunnalla nykyisin armoitettuna lasten kanttorina ja Kirkkokuoron vetäjänä.

Hengellisen työn tekijöillä oli 90-luvulla mahdollisuus keskittyä perustehtäväänsä, sillä monissa käytännön kysymyksissä seurakuntalaisia palvelivat työtä kehittävät ammattilaiset. Ylipuutarhuri Risto Lehto (myöhemmin töissä Helsingin seurakuntayhtymässä) loi konseptin, jossa omaiset saivat seurakunnassa yhdessä paikassa hoidettua kaikki hautaukseen liittyvät asiat, paitsi arkun hankkimisen ja kuolinilmoituksesta sopimisen. Kasvot tälle palvelulle antoi Kirsi Valapuro. Kirkkoherranvirastossa tulijoita palvelivat ystävällisesti mm. Ulla-Mari Nahkuri, Piia Kosonen, Hilkka Vähämäki, Asta Saikkonen ja Sinikka Rasilainen. Taloustoimistossa työtään tekivät mm. Liisa Saarenpää, Jaana Laari, Riitta Lonka (myöhemmin yhtymän hallintojohtaja), Tuija Ailio ja Pirjo Kangaspunta. Olli Johansson oli talousjohtajana jämäkkä. Hänen kokemuksensa ja rauhallinen periksiantamattomuutensa auttoi usein seurakuntaa neuvotteluissa ulkopuolisten tahojen kanssa.

Kouvolan seurakunnan palveluksessa pysyttiin pitkään. Kun aloitin työurani, Käpylän kirkkoa hoiti luotettavalla otteella suntio Anja Karvinen. Keskuskirkossa palveli suntiona Veikko Mönkäre. Hänen jäätyään eläkkeelle suntiot Marja ja Matti Kaarlenpoika hoitivat Keskuskirkkoa kuin kotiaan. Pappi ei jäänyt pulaan, jos jokin asia vaati vielä ennen jumalanpalvelusta huomiota tai tarkistamista. Suntioilta sai aina apua. Siistijöitä kouluttava opettaja Pia Karppela kertoi 90-luvulla vievänsä usein opiskelijat katsomaan Keskuskirkon saniteettitiloja. Ne oli hoidettu esimerkillisesti. 

Pitkäaikainen lähetyssihteeri Elvi Helin lähti mieluiten heti samana päivänä kotikäynnille viemään lankaa vapaaehtoisneulojille.  Diakoniatyöntekijät Kari Mäkisalo, Maire Hyökki, Ulla Torniainen, Eija Grönvall, Raija Suoranta, Ann Minkkinen ja Leena Sahamies olivat paikkakuntalaisten luottoihmisiä, joita toivottiin kotikäynnille niin työ- kuin vapaapäivinäkin. Eräs Maire Hyökin kertoma muisto kuvaa suloisella tavalla seurakunnan kodinomaisuutta ja jumalanpalveluksen tärkeyttä: Muuan iäkäs pappi oli lähestynyt Hyökkiä Seurakuntakeskuksen lähellä. Hän tervehti Hyökkiä laulamalla ”Herra olkoon Sinun kanssasi”. Hyökki vastasi: ”Niin myös Sinun henkesi kanssa”. Tämän jälkeen pappi sanoi: Sopisiko diakonissan sitoa minun auennut kengännauhani. 

Kaikkea ei mitenkään saa mahtumaan yhteen kirjoitukseen. Elämä hautausmailla, eri kiinteistöissä ja Perheasiain neuvottelukeskuksessa ansaitsisi oman kirjoituksensa. Mikä tärkeintä, seurakuntalaiset ja vapaaehtoiset pitivät ja pitävät seurakuntaa kotinaan. He ovat aarteita.

Rakas Kouvolan seurakunta, totesimme äskettäin erään seurakuntalaisen kanssa.