- Anjalankosken seurakunta
- Elimäen seurakunta
- Kouvolan seurakunta
- Kuusankosken seurakunta
- Valkealan seurakunta
- Jaalan kappeliseurakunta
- Valkealan seurakunta
Kirkkovuoden mukana 1976-1977
Valokuvausprojekti Kouvolan seurakunnan pääkirkosta Kasarminmäellä
Kuvaus, Aune Rautio (1943-1995) ja Heikki Rautio
Vuonna 1986 Kouvolan seurakunta päätti rakentaa uuden kirkon keskelle kylää. En muista enää, miten aloimme puolisoni Aunen kanssa miettiä sitä, että olisi tärkeää tehdä valokuvadokumentti vielä toiminnassa olevasta Kouvolan vanhasta ns. Varuskuntakirkosta. Päätimme kysyä kuvauslupaa Kirkkoherra Heikkilältä.
Hieman arkaillen lähestyimme Heikkilää ja kerroimme suunnitelmastamme. Kirkkoherra ei vastustellut, vaan suhtautui ajatukseen varsin
myönteisesti luvaten, että saamme kuvata silloin kun haluamme ja niitä tilaisuuksia mitä haluamme. Toimintamme ei kuitenkaan saa häiritä millään lailla tilaisuuksia.
Aloimme seurata kirkon toimintaa, jota oli yllättävän paljon. papistoa oli Kirkkoherra Heikkilä, Pastoreita, Natri ja monia muita joitten nimiä en enää muista. Suntiona toimi Koistisen pariskunta. Rouva Koistinen kiipesi sunnuntaina aamupäivällä kirkon torniin ja soitti kuuluvasti kutsun Jumalanpalvelukseen. Kanttoreina toimivat Jouko Koskela ja Pekka Ainali. He olivat nuoria ja hyvin innostuneita työstään, erilaisia konsertteja ja musiikki tapahtumia kirkossa oli erittäin paljon.
Kuljimme kameroinemme tilaisuudesta tilaisuuteen ja kuvasimme joulukonsertteja, urkukonsertteja, lausuntaa sekä kirkkokuoron esiintymisiä ja erityisesti normaalit "kirkonmenot" ja muut sakramentit.
Avioliittoon vihkimisiä oli usein, samoin lasten kastejuhlia. Kankaan koululaiset pitivät myös kevätjuhlansa aina kirkossa.
Kamerakalustoa, jota meillä oli kaksi Canonin runkoa ja muutama optiikka, oli aika kevyttä harrastelija tasoa. Vaihdoin vanhemman rungon uuteen Canon F1 ammattirunkoon, joka maksoi noin 4 500 mk. Lisäksi hankin valovoimaisen 85 mm optiikan, jolla vähässä valossa sai kuvattua käsivaralta ilman jalustaa. Jalustan käyttö kirkossa olisi ollut hyvin hankalaa ja epätoivoista, joten kaikki kuvaukset tapahtuivat käsivaralta.
Talvella kirkossa oli todella vähän valoa, täysi aukko ja pitkä valotusaika oli hankala yhdistelmä. Terävyysalue jäi auttamatta hyvin lyhyeksi.Lisäongelmana oli valon väri, joka oli talvella punakeltaista keinovaloa. Joistakin kuvista tuli erikoisen värisiä, ikkunoitten luona väri oli hieman lilahtavaa ja muualla punakeltaista. Kirkossa on pienet ikkunat, joten talvella niistä ei tullut sitäkään vähäistä valoa, joka kesällä auttoi kuvauksissa.
Kuvaus suoritettiin diafilmille, sillä ajatuksena oli jo alusta alkaen tehdä kuvista useammalla diaprojektorilla esitettävä, ääneen tahdistettu multivisio.
Mustavalkoista filmiä kuvasimme vain muutaman rullan. Lapsemme olivat parhaassa kouluiässä ja asuntovelka painoi päälle, joten
rahaa oli käytettävissä varsin rajallisesti. Filmiä ostettiin kolmenkymmenen metrin keloissa ns. elokuvafilmiä, joka oli värikorjaamatonta, mutta huomattavasti halvempaa kuin normaali diafilmi.
Meillä oli jo aiemmin hankittuna filmin kelauslaite, jolla pitkästä filmirullasta ladattiin kerran käytetyille kinokoon kaseteille normaaleja 36 kuvan mittaisia filmirullia. Iso kela asetettiin täydellisessä pimeydessä kelauslaitteeseen, josta sitten valoisassa kelattiin filmi kaseteille. Filmi oli edullisempaa, mutta lopulliset värit olivat hailakoita ja joskus hieman kummallisia johtuen nimenomaan siitä, että filmi oli värikorjaamatonta.
Tästä filmistä piti luopua juuri värien huonon toiston takia. Sitten siirrymme normaaliin diafilmiin, joka oli selvästi kalliimpaa. Keinovalofilmiä oli saatavilla, mutta se taisi olla vielä kalliimpaa kuin normaali dia. Niissäkin lamppujen keinovalon ja ikkunoista tulevan päivänvalon yhdistelmä teki kuviin hyvin sekavan värimaailman.
Sunnuntaisin kirkossa kävijöitä oli yllättävän paljon. Kirkko oli yleensä puolillaan sanankuulijoita, usein jopa lähes täynnä. Juhlapyhinä aivan äärimmilleen täynnä, takaosassa ja reunakäytävillä oli ihmisiä seisomassa, kun istuinpaikat eivät riittäneet kaikille.
Jouluaamuna 1977 kesken jumalanpalvelusta iäkkäämpi henkilö menehtyi kirkossa.
Olimme kirkossa joittenkin seurakuntalaisten mielestä ilmeisesti vakiohenkilökuntaa. Joskus sunnuntaina, kun emme olleetkaan kuvaamassa, saattoi viikolla kadulla vastaan kävelevä aivan tuntematon henkilö pysäyttää meidät ja todeta vähän pettyneen oloisesti, ette olleet viime sunnuntaina kuvaamassa.
Kirkon tapahtumista on mieleen jäänyt monta erityistä tilaisuutta. Kankaan koululaiset juhlivat koulujen päättäjäisiä vanhassa kirkossa keväällä 1977 opettaja Helli-Maija Merenmaan johdolla. Joulukonsertti, jossa Pekka Vihervuori ja toinen mieshenkilö esittivät duettona mieleenpainuvasti
Adamin Joululaulun, Aila Arajuuren lausuntailta, Käpylän kirkon kanttoripariskunnan konsertti, Pekka Ainalin ja Jouko Koskelan urkukonsertit, sotilaitten vala, samoin sotilaitten rippikoulun ehtoollinen, joissa sotilaat lauloivat virsiä möreällä ja karhealla äänellä.
Kirkon työntekijät ja erityisesti Koistisen suntiopariskunta, joka muuten itsekin harrasti valokuvausta, suhtautuivat erittäin positiivisesti kuvaukseemme ja auttoivat parhaalla mahdollisella tavalla työtämme. Kuvasimme kaikkiaan noin 4 500 diaa kirkon tapahtumista.
Viimeisessä kuvaussessiossa ortodoksien edustajat tulivat katsastamaan kirkkoa omaan käyttötarkoitukseensa.
Tunnelma oli haikea, kun kirkkoherra Heikkilä ja talouspäällikkö Johansson ottivat vastaan vieraat piispa Johanneksen johdolla. Kirkkoherra Heikkilän ja suntio Koistisen kasvoilta pystyi aistimaan tilanteen vakavuuden ja haikeuden. Pikaisen tarkastuksen jälkeen kirkon ovet suljettiin ja kuvauksemme oli päätöksessään.
Taisimme pitää pienen hengähdystauon ennen kuin aloimme diasarjan koostamisen. Valitsimme valopöydällä alustavasti noin 300 diaa, joista sitten
teimme kuvien lopullisen valinnan.
Aikaisempaa kokemusta vastaavasta projektista meillä ei ollut, joten kaikki piti aloittaa alusta. Kuvien piti olla kertovia ja tukea toisiaan jouhevasti kuvakertomuksena aivan kuin elokuvassa. Hioimme ja hioimme sarjaa useita kuukausia. Vihdoin saimme ohjelman rungon valmiiksi.
Seuraavaksi piti tehdä ääni, joka kuljettaisi kertomusta eteenpäin. Olimme äänittäneet kirkosta sotilaitten laulua, kirkkokuoron esityksiä ja Kankaan
koulun kevätjuhlasta joitain oppilaitten esittämiä lauluja, erityisesti Suvivirren jonka lapset lauloivat rehtori Helli-Maija Merenmaan johdolla.
Tämän suvivirren lapset lauloivat kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla eli siinä kohtaa, missä se ohjelman mukaisesti pitikin laulaa, oppilaitten laulu oli hieman hiljaista ja vaatimatonta. Toisella yrityksellä rehtorin kannustamana laulu sitten raikui komeasti ja iloisesti. Lisäksi tarvittiin kirkon kellojen ääni, jonka saimme Ylen arkistosta.
Sitten tuli tenkkapoo, mikä olisi se musiikki, joka johdattelisi taustalla kohtauksesta toiseen. Puhetta tai selostusta emme halunneet käyttää.
Etsimme tilanteeseen sopivaa urkumusiikkia. Kuuntelimme paljon urkusävellyksiä, mutta mikään ei kolahtanut.
Aivan sattumalta kuulin Pekka Ainalin soittamana Charles Marie Widorin viidennen urkusinfonian Toggatan, häämarssina eräässä vihkitilaisuudessa. Silloin kolahti, tämä on se musiikki, jota käytämme.
Aloin metsästää Widoria. Suurin osa levykaupoista ihmetteli, että mikä Widor? Jopa musiikki Fazerin henkilökunta oli ihmeissään eikä osannut auttaa. Useimmissa musiikki- ja levykaupoissa eivät tienneet tai edes aiemmin kuulleetkaan moisesta säveltäjästä.
Etsiminen alkoi jo turhauttaa. Kerran työmatkalla Turussa menin johonkin vanhaan levykauppaan, josta olin aiemminkin ostanut joitain levyjä ja kysyin ohimennen Widorin toggataa. Omistaja jo iäkkäämpi herrasmies tokaisi, siinä se on juuri takanasi olevassa hyllyssä, juuri siinä mihin nojaat.
Teosto on instanssi, jonka kanssa ei kannata lähteä soitellen sotaan. Ostamallani levyllä Toggatan oli soittanut kuuluisa urkuri Richard Ellsasser.
Säveltäjä Widorin kuolemasta oli kulunut vasta muutama vuosikymmen, joten levyllä olevan musiikin käyttö olisi ollut aivan liian kallista.
Pyysimme Pekka Ainalia soittamaan Toggatan, jotta välttyisimme ainakin soittajalle maksettavasta teostokorvauksesta. Pekka soitti Toggatan uuden kirkon uruilla ja Ylen ääniteknikko Reijo Sahlberg suoritti äänityksen.
Toggatan käytölle sarjassa piti hakea kirjallinen lupa Ranskasta Widorin perikunnalta. Lupa saatiin hintaan 980 mk, joka piti maksaa Teostolle välitettäväksi Widorin perikunnalle.
Tämä oli yllättävä lisäkustannus. Mietimme mistä sitä rahaa saisi ilmaiseksi, sillä omaa rahaa ei ollut ja olimme veloissa äskettäin hankitusta asunnosta kaulaamme myöten.
Kymenlaakson Kulttuurirahasto ilmoitti lehdessä taiteilija-apurahojen hakuajan alkaneen. Kirjoitimme hakemuksen, johon liitimme hienon "aineen" apurahan käyttötarkoituksesta. Meille myönnettiin apuraha musiikin Teostokorvausta varten Uuno Klamin rahastosta summaltaan 1 000 mk. Kävimme kiitollisina pokkaamassa shekin Kouvolan Kaupungintalolla järjestetyssä juhlassa.
Sarjan kestoksi tuli kaksikymmentä minuuttia. Tämä johtui siitä, että käytetty tekniikka salli vain yhden kuvien häivevaihto ajan.
Kuville ei voinut säätää yksilöllistä esilläoloaikaa, joka olisi rytmittänyt sarjaa huomattavasti paremmin. Oli tyydyttävä tasapaksuun kymmenen sekunnin häiveeseen jokaisen kuvan kohdalla. Sarjan valmistuttua esitimme sitä pari kertaa Kouvolan seurakunnan henkilöstölle.
Esittäminen vaatii kaksi diaprojektoria, tahdistimen, kelanauhurin, häivelaitteen, vahvistimen ja kaiuttimet, joten aivan milloin ja missä tahansa
esitystä oli vaikea pyörittää.
Joulukuussa 1978 meillä oli yleisönäytös kahtena iltana Kouvolan pääkirjaston taidesalissa. Kouvolan Sanomat kirjoitti asiasta jopa lyhyen arvostelun.
Seuraavaksi tarjosimme sarjaa ja kuvia seurakunnalle. Ilmeisesti uuden kirkon rakentaminen oli vienyt seurakunnan rahat, joten kauppoja ei syntynyt sillä kertaa. Osasyynä saattoi myös olla se, että kuvat eivät olleet vielä riittävän kaukaista historiaa, vaan juuri elettyä elämää, joka oli kaikkien muistissa. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin kaupat syntyivät ja sarja siirtyi Kouvolan seurakunnan omistukseen, samoin suurin osa kuvatusta materiaalista. Omaan arkistoon jätin noin kaksisataa diaa varmuusvarastoksi.
Tällä hetkeltä (heinäkuu 2026) valitettavasti näyttää siltä, että kuvat eivät ole enää Kouvolan seurakunnan hallussa, sillä useitten tuntien etsimisen ja varastojen penkomisenkaan jälkeen, Kirkkoherra Tuija Nuutisen kanssa, niistä ei ole löytynyt pienintäkään viitettä.
Heikki Rautio