Marja Ailama muistelee 18.4.2026


Muistan, että tulin 1.6.1963 Lahdesta matkalaukun ja pahvilaatikon kanssa Kouvolaan lauantaipäivänä. Tulin taksilla vanhan Betelin pihaan. Martti Koistinen tuli päästämään minut sisään ja näytti Profeetan huoneen. Siellä sain sitten yöpyä ensimmäisen viikonvaihteen. Sitten siirryin Betelin yläkertaan, jossa minua odotti sänky ja pöytä keittiön ja kamarin huoneistossa, josta oli suora näkymä Lääninhallituksen taloon. Yläkerrassa oli avovintti ja muistin, että äitini pelkäsi, että siellä syttyy tulipalo. Kirkkoherranvirastosta jouduttiin hakemaan minut puhelimeen, joka oli virastossa.
Myöhemmin muutin pihan toisella puolella olevan kivitalon yläkertaan. Koistiset asuivat talon alakerrassa ja myöhemmin nuorisopappi Seppo Väätäinen muutti vaimonsa kanssa alakerran toiseen asuntoon.

Yhtä aikaa kanssani työt aloitti Pekka Laamanen, poikatyöntekijä, ja hänen vaimonsa Toini, joka työskenteli Sarkolan seurakuntakodin vahtimestarina. He asuivat Sarkolan seurakuntakeskuksessa ja muistan, kun hekin lähtivät ostamaan huonekaluja uuteen kotiinsa.

Betelissä oli nuorisotoimisto profeetan kammarin vieressä, jossa hoidettiin kaikki lapsiin ja nuoriin liittyvä toiminnan suunnittelu ja organisointi. Tutustuin myös diakoni Yrjö Kalliokuuseen, joka meni naimisiin diakonissa Lea Mårdin kanssa. 

Profeetan kammariin majoitettiin matkasaarnaajia ja muita matkustavia. Toisessa päädyssä taloa oli iso sali ja kerhosali, jossa aloitin ensimmäisen päiväkerhon syksyllä 1963. Toisessa päädyssä taloustoimisto ja kirkkoherranvirasto sekä kirkkoherran virkahuone. 

Autot olivat harvinaisia tuohon aikaan. Pekka Laamanen hankki ensin auton ja auttoi minua viemään kerhotavaroita Sarkolaan. Vapaa-ajalla Laamaset veivät minua retkelle mm. Kotkaan, että pääsin tutustumaan Langinkoskeen. Kymenlaakso oli itselleni tuntematon, itse olin kotoisin Lahdesta.
Ensimmäisiä tehtäviäni Kouvolan seurakunnassa oli organisoida päiväkerhotyö. Siihen etsittiin kotirouvia kerhoja pitämään, kurssit ja koulutukset tähän tehtävään alkoivat myöhemmin. Ensimmäisinä vuosina päiväkerhoja oli Betelissä, Sarkolassa ja Käpylän kirkolla. Itse pidin ensimmäisen vuoden päiväkerhoa Betelissä. Kerho kesti aluksi vain tunnin. Tuntiin sisältyi leikkiä, laulua ja askartelua. 
Alussa olin myös pyhäkoulusihteeri. Pyhäkoulunopettajia oli 60–70-luvulla parikymmentä. Pyhäkoululeirejä lapsille pidettiin Lappalan kesäkodilla. Myös pyhäkoulunopettajille pidettiin kerran kesässä Märkjärvellä leiri. Veturinkuljettaja, pyhäkoulunopettaja Kalervo Lattu piti usein raamattutunnin. Tiesin, että hän oli taitava tässä palvelutehtävässä ja minulla oli tapana soittaa hänelle ja kysyä, miten työvuorot antaisivat myöten tulla mukaan. 

Viattomien lasten päivänä oli Sem J. Wahlin ajoista lähtien pidetty pyhäkoulunopettajien joulujuhla. Minulle kerrottiin, että Sem J. Wahlilla oli ollut tapana pitää myös pyhäkoulutarkastuksia. Hän tuli itse paikalle tarkastusta varten. Wahl oli sydämeltään pyhäkoulun suuri ystävä. Seurakunnassa oli tapana pitää nimipäiväkutsuja, joten olen ollut Wahleilla nimipäiväkahveilla ja he ovat olleet minun luonani. Myös Mikko Reijosella oli tapana pyytää työntekijöitä nimipäiväkahveille.

Työni ensimmäisenä syksynä 1963 tutustuin Lojamon Sirpaan ja Eilaan. Ahlmannintiellä oli seurakunnan kerhopaikka, jossa piti olla lapaset kädessä, oli niin kylmä. Sinne serkukset Sirpa ja Eila tulivat tyttökerhoon. Muistan, että he seisoivat tien mutkassa odottamassa minua, kun kävelin hyppyrimäen ohi kerhoon. Sirpasta tuli myöhemmin ompelija ja hän osasi paljon kädentaitoja, mm. nypläämistä. Työni helpottui siinä vaiheessa, kun Sirpa alkoi suunnitella kerhoihin askartelut. Pidimme syksyllä ja keväällä kurssit kerhonohjaajille, jonne Sirpa suunnitteli kerhoaskartelut ja opetti niiden tekemistä.
Kerran teimme Kouvolasta retken Poriin valtakunnallisille tyttöpäiville. Valtakunnallisia kerhonohjaajapäiviä oli silloin tällöin, kerran Kouvolassakin. Omassa seurakunnassamme pidimme vuosittain tyttöpäiviä. Työurani aikana oli Tyttötyön 50-vuotisjuhla. Juhlasta on säilynyt valokuvat silloisesta Kirkkovaltuuston salista (nyk. Luukas-Sali) Pentti Heikkilästä puhumassa ja hänen vaimostaan Hillevi Heikkilästä, seurakunnan tiedotussihteeristä, jolla oli tapana kirjoittaa Kouvolan Sanomiin ja seurakunnan lehteen tyttötyön ja koko seurakunnan tapahtumista. Suntiomme Martti Koistinen otti usein kuvia Heikkilän lehtijuttuihin.

Muistan ensimmäisen tyttöleirini kesällä 1963 Märkjärvellä. Minulta kysyttiin leiriä, koska niitä oli pidetty aiemmin. Uutena työntekijänä mietin, miten tämän organisoin. Hilkka Etelävuori, joka oli töissä postissa, tuli apuun. Hän sai tyttärensä voimisteluporukan mukaan leirille. Leiri oli telttaleiri parin kesän ajan. Alueella oli sauna, vanha omakotitalo, jossa oli keittiö, ja halli, ja jonne keittiöstä kannettiin soppakattilat ja muu ruoka. Parin kesän jälkeen rakennettiin majoitusrakennus.  Sirkka Peräsaari Valkealasta oli leirillä emäntänä. Eila Lojamo oli pitkään apuemäntänä leireillä. Menimme leireille linja-autolla.  
Leiriohjelma koostui herätyksestä, lipunnostosta, aamupalasta (teetä ja voileipiä), telttatarkastuksesta ja raamattutunnista aamupäivällä. Kello 11 ruokailtiin ja oli vapaata, minkä jälkeen oli maastoleikki tai leiriolympialaiset. Sen jälkeen saunottiin ja uitiin, syötiin päivällistä ja tytöt harjoittelivat ohjelmaa. Iltateen jälkeen ohjelmaa pidettiin nuotiopaikalla. Lauloimme Tyttöjen laulua, joka oli kerhon jäsenkortin takana ja virsiä. Tytöille oli myös taitettuja raamatunkertomuksia, joiden kuvitus oli tikku-ukoilla tehty. Kymmenen maissa isoset lauloivat mäellä iltalaulun, jonka jälkeen käytiin nukkumaan.
Meillä oli kaupungissa kokous, jossa sen suunnittelimme leireille ohjelman isosten kanssa ja tehtävät jaettiin. Kun lapsia alkoi olla leireillä enemmän, koitin saada jokaiselle leirille papin pitämään ainakin kerran raamattutunnin. Kyösti Finer, Rafael Repo, Hannu Purhonen ja Arja Koskinen kävivät leirillä tässä tehtävässä. 

Kun Puhjonrannan kurssikeskus valmistui vuonna 1982, tyttöleirejä alettiin pitää siellä. Siinä vaiheessa Eila Katajisto oli ottanut pyhäkoulusihteerin tehtävät ja Soili Mäenpää ja hänen jälkeensä Hilkka Taipale päiväkerhotyön tehtävät, joten sain keskittyä tyttöjen parissa tehtävään työhön. 

Mainostin leirejä rohkeasti, koska tilat olivat isot ja uudet. Meillä oli leireillä tyttöjä 80-100. Kerran vein tyttöleirin Valkealan kirkkoon ja Sakari Vihma katsoi saarnatuolista, että tyttöjä istui kirkon penkissä kymmenittäin. Hän puhui Hyvän paimenen tauluista ja hetki meni hyvin. Olin pohjustanut tyttöjä sen suhteen, miten kirkossa ollaan. Jos jostain kuului pulinaa, katsoin sinne päin ja tytöt hiljenivät. Leirien suosion salaisuus on osaltaan ollut siinä, että siellä on ollut turvallista, on ollut kuri ja järjestys. Ratkaisevin merkitys leireillä on kuitenkin ollut isosilla ja kerhotyössä kerhonohjaajilla. Isoset tulivat leireille mielellään ja heitä kasvoi entisistä leiriläisistä. Hyvä henki kumpusi lapsista itsestään ja leirin ohjelmasta, joka oli aika lailla sama vuodesta toiseen.
Koen, että työurani oli ihmeellinen aika, sillä oma ja toisten innostus toimintaan säilyi ja uudistui. Aina tuli uusi sukupolvi. Kouluihin oli vapaa pääsy. Kun soitin rehtorille, kouluista saatettiin lähettää minulle lukujärjestys, missä luokissa milloinkin olen ja pidän seurakunnan vierailutuntia. Vierailu kesti samassa koulussa viikon koulun koon mukaan. Pidin päivässä kolme oppituntia. Näytin tunnilla kuvia retkistä ja leireistä ja kerroin tulevista tapahtumista. Nuorisotoimiston sihteeri Marketta Taimiaho piirsi esitteisiin ihania kuvia. Vierailulla oli suuri merkitys toiminnalle, sillä niiden kautta leireille tuli mukaan paljon koululaisia.
Meillä oli leireillä kautta vuosikymmenien ihmeellinen varjelus, koskaan mitään vaarallista ei tapahtunut.