Kouvolan seurakunnan diakoniatyötä 1966–1975

Taimi Korpinen muistelee (20.10.2026):

Työurani alku

Tulin Kouvolan seurakunnan 3. diakonissaksi 1.9.1966. Asunto oli seurakunnan, Kallioniementieltä kerrostalokaksio, toinen huone oli vastaanottotila, vesijohdolla ja viemärillä varustettu. Keittiö ja olohuone oli omaa tilaa. Olohuone oli kalustettu, se oli tapa silloin.

Kirkkoherra Pentti Heikkilä tuli tervehtimään ensimmäisenä päivänä ja seuraavana päivänä talousjohtaja Eero Mälkönen kyselemään, puuttuiko jotain. Virkaan siunaamisestani lokakuun lopulta 1966 muistan, että kahvipöydässä Pentti Heikkilä, Helsingin diakonissalaitoksen johtaja Pauli Vaalas ja muu pöytäseurue keskustelivat siitä, miten Suomi liittyy Eurooppaan. He näkivät jotain, mikä aikanaan sitten toteutui.
 
Lähityötoverini olivat keskustan diakonissa Lea Kalliokuusi ja Sarkolan alueen diakonissa Aino Kujanpää. Diakoniassa elettiin hajautettua mallia kotikäyntityön vastaanoton ja kerhotoiminnan suhteen. Minun aluettani oli kaupungin itäinen osa, mm. Käpylä. Keskustan diakonissaksi tuli minun aikanani Sinikka Salorinne. Jokaisella meillä oli oma asiakaskortistomme.

Diakoniapappina oli Tapio Haikarinen. Hänen johdollaan kokoonnuttiin neuvotteluihin kerran kuukaudessa. Kaikki olimme diakoniatoimikunnan kokouksissa. Kerran viikossa oli pappien, kanttorien (heitä oli kaksi: Leo Siukola ja Jouko Koskela) ja diakonissojen kokous. Pappeina oli edellisten lisäksi Eino Lehtonen, Seppo Väätäinen ja naisteologina Airi Luntinen. Suntioina toimivat Martti Koistinen ja Veikko Mönkären, Toini Laamanen oli vahtimestarina Sarkolassa. Nuorisotyötä teki Yrjö Kalliokuusi, tyttötyöntekijänä Marja Ailama ja poikatyöntekijänä Pekka Laamanen.

Vastaanottotyö

Vastaanotto oli kotonani työhuoneessani aamuisin klo 9–10 ja keskiviikkona klo 17–18. Olin tavattavissa puhelimella tai ovikelloa soittamalla näiden tuntien ajan, ei lauantaina tai sunnuntaina. Avunhakijat olivat enimmäkseen injektiopotilaita tai verenpaineen tarkkailussa, joskus ruoka-avunhakijoita. Myös keskusteluavun tarvetta oli. 
Asiakkaita tuli lisäksi ajanvarauksella tai yllättäen muulloinkin, myös viikonloppuisin, kun muut pisteet olivat suljettuja. Harvinaisia olivat tilanteet, jolloin lähdin yöllä polkupyörällä potilaan luo, kun kyseessä oli hengenhätä. Tämä oli kaikkien diakonissojen tehtävää. Joskus teimme yhteistyötä Perheasiain neuvottelukeskuksen kanssa. 
Hoidimme kotona instrumenttiemme desinfioinnin itse keittämällä ja kuumailmakaapissa. Kerran nukahdin, kun välineet olivat kiehumassa ja ne paloivat kattilaan. Kumin haju levisi kerrostalossa ja tieto tästä meni kylälle erittäin nopeasti.  
Vastaanottotyöhön kuului myös yhteistyö kaupungin kanssa: päivystimme terveystalossa sunnuntaisin klo 11–13. Samassa talossa toimi myös neuvola. Päivystysvuoro tuli seitsemän viikon välein, koska kaupungin terveydenhoitajia oli neljä ja diakonissoja kolme. Viereisessä lääkäritalossa Karjalankadulla oli lääkärin vastaanotto. Mikäli joku kuoli kotiin, saattoi lääkäri soittaa ja pyytää selvittämään, miten kotona voidaan. Usein omaiset pyysivät meitä diakonissoja apuun vainajan arkuttamisessa. Tehtäviin kuului myös lähteä tarvittaessa potilaan kanssa Pohjois-Kymen sairaalaan tai Helsinkiin taksilla. Lääkäri antoi ohjeet, miten toimia, jos potilaan tila vaikeutui. Kaikesta selvittiin. Kerran vuodessa tapasimme lääninlääkärin, jolle teimme vuosittain tilastot. 

Kotikäynnit

Kotikäynnit olivat päivittäinen osa työstäni pyydettäessä ja pyydettynä, jo aiemmin sovittuna aikana. Naapurit, omaiset ja vanhusten kerholaiset toivat viestiä ihmisistä, joiden luona pitäisi käydä. Usein mittasin verenpaineen, tarkistin lääkkeet, varasin aikaa lääkärille ja valmistelin potilaita röntgeniin. Kodeissa pyydettiin usein kertomaan, mitä lääkkeitä reseptiin oli kirjoitettu. 

Kotikäynneillä kohtasimme erilaisia tarpeita: sairaudet, ihmissuhteet ja kuolema puhututtivat. Tarvittiin jakamista. Kohtasimme myös tarvetta kotiavun saamiseen. Kaupungin sosiaalitoimi oli aloittanut kotiavustajien kouluttamisen. Meidän tehtävämme oli auttaa ihmisiä saamaan tätä apua.
Vanhusten kerho ja leirit

Vastasin Käpylän kirkolla vanhusten kerhosta, jota vedin. Vanhusten kerho kasvoi kahdestakymmenestä henkilöstä kahdeksaankymmeneen ja kirjoilla oli yli sata henkeä. Ohjelmasta ei ollut pulaa: osallistujat tekivät ohjelmaa, kahvinkeittäjät ja tiskaajat löytyivät helposti. Kerhossa oli mm. lausuntaryhmä, joka esitti runoja. Kahvin ja pullan kustansi seurakunta. Muistan, että koko Kouvolan seurakunnan alueella vanhustenkerholaisia oli yli kaksisataa. Muita eläkeläiskerhoja ei vielä ollut. Pidimme myös Kotiharjun vanhainkodin vuodeosastoilla vanhusten kerhoja. Muistan, miten mielellään suntiomme Martti Koistinen tuli laulattamaan vanhuksia Kotiharjun hartauksiin. Työtehtäviä ei ollut rajattu ollenkaan niin tarkkaan, kuin mitä seurakunnassa varmaankin tänä päivänä on. 

Vanhusten leirit olivat suosittuja, niissä oli vanhusten lisäksi mukana myös äitejä ja lapsia lomaviikkoa viettämässä. Seurakuntanuoret olivat silloin tällöin mukana lapsia hoitamassa. Pidimme leirejä usein Iitin opistossa (nyk. Perheniemen opisto) ja Selänpään opistossa. 

Selektiivit

1960-luvulla diakoniatyössä huomattiin tarve ns. selektiivityölle. Keskustan diakonissa erikoistui kuulo- ja näkövammaisten tarpeisiin, Sarkolan diakonissa liikuntaesteisten ja romanien tarpeisiin ja Käpylän diakonissa kehitysvammaisiin ja myöhemmin mielenterveystyöhön. Vedin ensimmäisen mielenterveysleirin, joka pidettiin vuonna 1971 yhteistyössä mielenterveystoimiston kanssa. Leiri oli rovastikunnallinen. Tämä työmuoto alkoi Suomen kirkossa yhtä aikaa, meilläkin hiippakuntasihteeri Helmi Savolaisen aloitteesta. Hän oli mukana ensimmäisellä leirillä.
Diakonissa Aino Kujanpää oli 60-luvulla huomannut tarvetta uudelle selektiiville ja puhui asian puolesta. Vuonna 1969 saimme työyhteisöömme diakoni Matti Heiskasen tekemään työtä alkoholistien ja vankien parissa. Hän loi pohjan alkoholistien leirityölle. Yhteistyökumppanina oli Katulähetys. Heiskanen otti tehtäväkseen myös diakoniatoimikunnan sihteerin tehtävän, jota olin aiemmin hoitanut. Heiskasen jälkeen diakoniksi tuli Kari Mäkisalo.

Opin työurani aikana tuntemaan Anni Kähkösen, joka oli Kouvolan seurakunnan ensimmäisiä diakonissoja. Hän toimi kotisairaanhoitajana koko silloisen Kouvolan kauppalan/Kouvolan seurakunnan alueella. Monet kodit ja terveydenhoitajat muistelivat häntä hyvänä sairaanhoitajana. Noiden aikojen vastuullisesta ja yksinäisestä diakoniatyöstä edettiin oman aikani hajautettuun malliin, jossa meitä diakonissoja oli kolme. Kehitys tähän päivään on ollut huima.
Olen elämässäni ja työurallani kokenut Jumalan johdatusta siinä, miten opinnot ja työelämä ovat järjestyneet ja rikastuttaneet elämääni. 

Runoni Kouvolasta vuodelta 2016

”Tulin Kouvolan seurakuntaan diakonissaksi 
syksyllä 1966.
Olin silloin 25 vuotta.
Kaupunki avasi sylinsä
minä hupsahdin sinne.
Sain rakkautta
ja minä rakastuin Kouvolaan.
Käväisin vielä etelän kaupungeissa
ja palasin Kouvolaan.
Ystävyys, rakkaus
oli vetovoimaa.
Reissullani ylistin Kouvolan ylivertaisuutta!
Kouvolalaisia olen hoitanut
ja Kouvola on hoitanut minua.
Kaunis, rakas kaupunki.
Kouvolassa tahdon elää ja kuolla.”