- Anjalankosken seurakunta
- Elimäen seurakunta
- Kouvolan seurakunta
- Kuusankosken seurakunta
- Valkealan seurakunta
- Jaalan kappeliseurakunta
- Valkealan seurakunta
1940- ja -50 -luvun Kouvola kasvuympäristönä
Raimo Nieminen muistelee omaa ja puolisonsa Eijan lapsuutta ja nuoruutta Kouvolassa
Kouvolan kauppala ja poikalyska
Kouvola 1940- ja -50-luvuilla oli fyysisenä ympäristönä paljolti menneisyytensä ja äskettäisten sotien muovaama. Kouvolan menneisyyttä hallitsi julkinen rakentaminen. Kouvola oli ja on kokoisekseen merkittävä instituutioiden kaupunki ja nämä instituutiot rakensivat omiin tarpeisiinsa ja omin ehdoin: rautatiet, puolustusvoimat, lääninhallitus ja koulut. Tätä rakentamista ohjattiin paljolti Kouvolan ulkopuolelta. Rautatiehallitus piirsi omat rakennuksensa, tsaarin armeija omansa jne. Tulos ei ollut arkkitehtonisesti ollenkaan huono, mutta alueellisesti rajoittui tietyille alueille. Tästä rakennusperinnöstä meillä on enää varsin vähän jäljellä.
Kouvola oli pitkään kooltaan hyvin pieni taajaväkinen yhdyskunta. Ei ole liioiteltua sanoa, että Kouvola syntyi kahta tehtävää varten: rautatietä ja maanpuolustusta. Muu oli toissijaista ja seurasi päätehtävää. Siksi se muu syntyi melko sattumanvaraisesti, pala palalta ja pitkän ajan kuluessa.
Kaikkea leimasi lapsuudessamme jälleenrakentaminen ja monien rakennusten tilapäisyys. Koska kaupungissa oli sodan jälkeen huutava asuntopula ja sitä ratkaistiin tilapäisrakennuksin. Nykyisen terveyskeskuksen paikalla ja Jaakonpuiston reunamilla oli monia parakkimaisia usean perheen taloja ja keskustan ulkopuolelle syntyi jatkuvasti uusia pientaloja hartiapankkiperiaattella ja talkootyöllä. Asuttiin vaatimattomasti ja ahtaasti. Kerrostalot olivat harvinaisia ja ihanteena oli omakotitalo, joka tarjosi puitteet myös pula-ajan omatarveviljelyyn. Maaseudun maattomat pojat halusivat elää itsellisinä omalla maallaan.
Kun silloinen kauppala sijaitsi kuivalla Salpausselällä ja oli muutoinkin kangasmaastoa, eikä vesistöistä ollut tietoakaan, Kouvolan fyysiset ja maisemalliset kauneusarvot olivat melko rajalliset. On selvää, että päättäjien huomio ja huoli oli muissa kuin kauneusarvoissa. Me paljasjalkaiset kouvolalaiset tuskin osasimme siinä vaiheessa muuta odottaakaan.
Elämä sijoittui kaikkine palveluineen omaan ekologiseen lokeroonsa eli minun tapauksessani Käpylän Väinöläntielle, Eijan tapauksessa ensin radan alapuolelle jo ennen koulun aloittamista Tornionmäen ja Taka-Käpylän rajamaastoon. Näin pieni kauppala jakautui omiin habitaatteihinsa ja tarkkarajaiseen fyysiseen ympäristöönsä. Tuossa lokerossa elettiin ja siinä oli kaikki hyvän elämän edellytykset. Lapsen mikrokosmos on aina rikas, virikkeellinen ja loputtomia mahdollisuuksia tarjoava, vaikka se ulkopuolisen mielestä olisi ankea ja tylsäkin.
Jos ajattelemme Kouvolaa arkkitehtonisesti, se oli lapsuudessamme klubiaski-, tyyppitalo- ja rakennusmestarisuunnittelun tulosta. Vanhat rautatierakennukset olivat rautatiehallituksen uusrenessanssia, kasarmialue venäläistä tiiliarkkitehtuuria ja keskustaan oli ennen sotia syntynyt muutama funkkistalokin. Kansallisromanttista kautta edusti vanha Lyska.
Kouvola oli lapsuudessamme maakunnallinen sekoituskattila, jolle antoi leimansa karjalaisuus, savolaisuus ja hämäläisyys. Maakunnallisesti Kymenlaakso oli hieman väkisin synnytetty ja identiteetiltään hahmoton. Olihan kyseessä eräänlainen Viipurin läänin tynkä. Nykyinen suur-Kouvola oli mm. savolaisten ja hämäläisten Amerikka, jonne maaseudun maattomat pojat lähtivät leivän perään. Näin minunkin savolainen isäni. Kouvola veti vakaisiin ammatteihin rautateille, armeijaan, poliisiksi ja käsityö- ja palveluammatteihin. Kouvolasta tuli keskiluokkainen palvelu- ja virkamiespaikkakunta ja sen elämää ja katukuvaa hallitsivat instituutiot; marssiva sotaväki, rautatieläiset univormuissaan ja poliisi niin ikään.
Isäni myötä minuun syttyi jo varhain luonnon rakkaus. Järvirikkaan etelä-Savon kasvattina isäni kaipasi aina luontoon ja jo 1956 teimme perheen kanssa ensimmäisen Lapin matkamme tuolloin vielä osin jälleenrakentamattomaan, mutta elämäntavoiltaan aitoon Lappiin. Tuon minulle tärkeän luontosuhteen eräs seuraamus oli sittemmin ammatinvalinta biologiksi. Voi sanoa, että tällaisessa psykososiaalisessa ympäristössä elämää ja tekemistä riitti.
Jälleenrakennusvaiheen Kouvolassa elämää hallitsi voimakas yhteisöllisyys ja suunnaton elämänjano, jota sota oli niin pitkään kahlinnut. Se synnytti vahvaa yhteenkuuluvuutta ja tulevaisuudenuskoa, joka tartutti meihin lapsiin ja nuoriinkin intoa ja vastuuntuntoa. Kulttuurissa, jossa kasvoimme, oli selvää, että kuuluimme omaan habitaattiimme ja sen normeihin kiinteästi ja ehdottomasti. Koko tuo "kylä" kasvatti ja muovasi meitä.
Koulut olivat suuria ja niiden vaikutus meihin lapsiin merkittävä. Tuohon aikaan elettiin voimakkaan yhtenäiskulttuurin aikaa, mutta samalla poikien ja tyttöjen erillismaailmassa. Se höyhenenkeveä ja vähäinen kosketus, jonka olin saanut kansakoulussa tyttöjen maailmaan, katosi, kun menin oppikouluun. Silloisessa Kouvolassa tyttöjen ja poikien erilliskoulutus oppikoulussa oli tosiasia. Yhteiskoulu Kouvolassa aloitti vasta vuonna 1955, ja vuosi sitten palanut rakennus valmistui 1963.
Kouvolan maineikas lyseo alkoi muokata maailmankuvaani. Sen välillä, mitä kotoa sain evääkseni ja sen, mitä lyseo tarjosi, ei ollut ristiriitoja. Kouvolan lyseota voi sanoa erityislyseoksi jo kauan ennen tuon termin keksimistä. Sehän oli Suomen johtava maanpuolustuslukio jo alusta alkaen. Isänmaallis-maanpuolustuksellinen henki leijaili puulyskan atmosfäärissä runsaana ja sakeana. Kristillisyys oli tuon ajan koulukasvatuksen itsestään selvä perusta ja selkäranka. Sitä uskonnonopettajani Veikko Suutarinen ja Kauko Utriainen iskostivat meille opettajina ja Helvi Honka kaikkinaisella esimerkillään ja arvomaailmallaan.
Osallistuin koulussa luontokerhon ja fysiikan ja kemiankerhon. Minusta tuli jo varhain intohimoinen lukutoukka ja olen aina ollut kirjastojen suurkuluttaja. Vauhtia tähän antoi myös saamani pikalukukoulutus.
Kouvolan lyseo tutustutti minut sekä muiden kauppalanosien poikiin että maaseudulta tulleisiin luokkakavereihin. Poikakoulun luonteeseen kuuluu, että näitä luokkakavereita on runsaasti. Luokalle jääminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Tässä runsaassa junttilaumassa paitsi särmät myös miesnäkökulma hiottiin jämptisti kohdalleen.
Kristillinen poikatyö Kouvolassa 1940- ja 1950-luvulla
Seurakunnan poikakerhot ja -leirit olivat elämäni ehdottomassa keskiössä. NMKY:n piirissä oli virinnyt sotien jälkeen suuri innostus kristilliseen poikatyöhön, ja sitä varten perustettiin Poikien Keskus kehittämän eri työmuotoja. Kouvolassa työtä veti legendaarinen poikatyötekijä Eino Tanninen. Hän oli Karjalan evakoita ja lahjakas poikien sielunmaiseman ja intressien tuntija. Karismaattisena ja monitaitoisena persoonana hän tempasi pojat mukaansa erilaisiin poika- ja askartelukerhoihin.
Kun Käpylän kirkko valmistui, Eino muutti vaimonsa Taimin kanssa kirkon piharakennuksessa olevaan asuntoon ja alkoi kutsua meitä lähialueen poikia kerhoihin.
Ja pian meitä oli kerhosalit täynnä. Poikatyön aate levisi pian legendaarisiin mittoihin ja poikakerhoja oli kauppalan eri osissa: ainakin keskustassa, Mielakassa, Käpylässä ja Kaunisnurmella. Kaikissa kymmenittäin poikia. Ikimuistoisia olivat Eikan suurenmoiset jatkokertomukset, jotka hän lopetti aina jännittävimpään kohtaan. Jatko oli ehdottomasti kuultava viikon kuluttua. Kerhoiltojen sisältö oli runsas, mutta selkeän kristillinen. Poikien laulukirja oli uutterassa käytössä ja suosikkeja olivat ”Totuuden henki” ja ”Riennä riemuin eespäin vaan”.
Myöhemmin mukaan tulivat askartelukerhot, joiden ohjaajana Eino oli suvereeni taitaja. Rakensimme kaikenlaista mm. kanootteja ja Joka Pojan jollan, Reino Karpion suunnitteleman optimistijollan edeltäjän.
Poikakerhojen työllä oli suuri merkitys kasvattajana aikana, jolloin elettiin pulan ja jälleenrakennuksen aikaa ja erityisesti isämme tekivät pitkiä työpäiviä ja parhaansa mukaan toipuivat sodan kokemuksista. Monille Eino oli turvallinen ja pojilleen omistautuva isähahmo. Einolla oli ainutlaatuinen kyky ja sosiaalinen herkkyys nähdä suuresta joukosta yksilöt, jotka kaipasivat erityistä tukea. Eino ja Taimi olivat lapseton, äärimmäisen lapsirakas pariskunta, ja he jakoivat rakkauttaan kaikille tarvitsevilla. Kristillisenä kasvattajana Eino oli ehdottomasti Kouvolan suurmies, jonka merkitys on käsittämättömästi unohdettu.
Poikakerhoihin osallistui poikia kaikista sosiaaliryhmistä vanhempien poliittisiin ja kristillisiin katsomuksiin katsomatta. Poikatyö nousi suorastaan legendaarisiin mittoihin ja Eino nautti myös suurta valtakunnallista arvostusta. Hän oli kiinteässä yhteydessä Poikien Keskuksen johtohahmoihin, Pentti Tapioon, Verneri Louhivuoreen, Yrjö Karilakseen, Sulo ja Reino Kartioon ja sai heiltä uusia virikkeitä työlleen.
Yhteys valtakunnalliseen työhön rakentui myös kristillisillä poikapäivillä, joissa kisattiin erilaisissa kilpailulajeissa, urheilussa ja henkisissä kilpailuissa. Muistan, kun Kouvolan poikien soittokunta voitti ensimmäisen palkinnon. Poikien Keskuksen lehti Joka Poika – ensimmäinen oma lehteni – oli odotettu ja rakas aina tullessaan.
Aivan oma lukunsa olivat kesän poikaleirit. Niiden toteutuksessa Eino käytti sotaveteraanina yhteyksiään Puolustusvoimiin kenttäkeittiöiden, telttojen ja kuljetusten saamiseksi. Majoituimme armeijan puolijoukkuetelttoihin, ja leiripaikat vaihtelivat eri puolilla Kymenlaaksoa. Koska Kouvolassa poikatyön piirissä oli satoja poikia, leirit jaettiin myöhemmin ikäkausiryhmiin, jolloin ohjelma saatiin paremmin vastaamaan kunkin ikäkauden tarpeita.
Joskus 1950-luvun puolivälissä kauppaneuvos Heikki Helkama hankki Pyhtään saaristosta saaren, jonka lahjoitti Mikkelin hiippakunnalle leirikäyttöön. Ja täällä Heikinsaaressa kukin seurakunta vuorollaan saattoi pitää leirejään. Näin meriympäristö avautui meille sisämaan pojille. Ikimuistoinen oli siellä järjestetty purjehdusleiri, joka teki minusta sittemmin intohimoisen purjehtijan.
Eino Tannisen merkitys ei jäänyt vain kristillisen poikatyön pariin. Luovana ja lahjakkaana hän oivalsi ajan tarpeet. Hän perusti seurakunnan puitteisiin partiolippukunnan, poikien torvisoittokunnan armeijan soittokunnan avustuksella sekä oli aloitteentekijä Kouvolan nuoriso-orkesterin syntymisessä. Tästä orkesterista poiki aikanaan Kouvolan orkesteri ja sittemmin Kaupunginorkesteri. Nämä aikaansaannokset ovat sitäkin ansiokkaampia, että Eino ei ollut perinteisessä mielessä itse musiikkimiehiä.
Itse aloitin kitaransoittamisen 10-vuotiaana ja musiikkiopistossa viuluopinnot 12-vuotiaana. Näitä jatkoin abiturienttivuoteeni asti. Siinä ohessa soitin kouluorkesterissa, Kouvolan orkesterissa ja erilaisissa yhtyeissä viime vaiheessa alttoviulistina.
1960-luvun puolivälissä poikatyö koki uusia haasteita ja pohdittiin keinoja yhdistää pitkään erillään ollut tyttötyö samaan kasvatuskokonaisuuteen. Myös aikaisempi vahva yhtenäiskulttuuri alkoi muuttua ja erilaiset harrastusryhmät kutsua nuorisoa.
Eino Tanninen halusi jättää haasteen seuraajilleen ja perusti Kouvolaan hyvin menestyksekkään sähköurakointiliikkeen – hänhän oli myös koulutettu sähköasentaja.
Veljeni Pertti, innokas poikakerholainen, astui Eikan suuriin saappaisiin opintojensa jälkeen ja otti vastaan poikatyön uudet haasteet. Hän toimi seurakunnassamme noin 10 vuotta ja sittemmin Turussa Lahdessa, josta jäi eläkkeelle kasvatusasian sihteerin työstä.
Seurakunta
Kuulun niihin kristittyihin, jotka oppivat iltarukouksen äidiltään varhaislapsuudessa, ja kävivät pyhäkoulussa jo ennen kouluikää. Tie jatkui seurakunnan poikakerhoihin ja rippikouluun. Varsin tavallinen polku siis seurakuntaan. Kävin lyseon suuren rippikoulun ja koin tämän ajan hyvin voimakkaasti ja seurakuntaan kutsuvaksi.
Kun tulin lukioikään olin muiden tavoin kasvanut ulos poikakerhoista ja Tannisen Eikan kehotuksesta siirryin seurakuntanuoriin. Eikka sanoi meille: "Menkää seurakuntanuoriin, siellä on tyttöjäkin". Ja minä menin. Ja olihan siellä tyttöjäkin.
Tässä ryhmässä Eija oli ollut jo aikaisemmin ja voisi kertoa asiasta vähän eri vinkkelistä, mutta kerron oman versioni. Täällä löysin ainutlaatuisen ystäväpiirin, jonka vaikutus aikuistumiseeni oli ratkaiseva. Olimme yhtenäiskulttuurisssa saaneet melko yhtenevän arvopohjan, mutta tulisieluisesti etsimme omaa suhdettamme uskoon ja elämään. Minä, joka olin kasvanut vahvan miesnäkökulman alaisena jouduin usein pohtimaan naisten tapaa katsoa ja hahmottaa asioita. Oikeastaan ensi kerran elämässäni. Varsin pian sieltä valikoitui Eija lähimmäksi, kun aloitimme seurustelun vuonna 1961.
Noissa nuorten illoissa emme juurikaan tarvinneet ennalta suunniteltua ohjelmaa. Se syntyi itsestään ja Hengelliset laulut olivat kovassa huudossa. Joku aina alusti keskustelun ja sitä riitti nuoren mielen etsiessä tietään ja prioriteettejaan. Lähetysasiat olivat tärkeitä ja niissä meillä oli eräänlainen opintopiirikin. Tässä ystäväpiirissä opin paljon sekä työstämään että kyseenalaistamaan esiin nousseita asioita. Toisin sanoen opin itsenäiseen ajatteluun.
Tämä seurakuntanuorten ryhmä on ainutlaatuinen yhteisö, joka on kokoontunut säännöllisin määräajoin yli 50 vuotta Kouvolan seurakunnan tiloissa. Vaikka elämä on heittänyt meitä eri ammatteihin ja eri puolille maailmaa, meidän on aina tavattoman helppoa ja antoisaa kohdata toisiamme. Aivan kuin ennen nuorten tee- ja lentopalloilloissa.
Nuorena syntyi yhteinen arvopohja, joka on kantanut vuosikymmeniä.
Pidämme toki yhteyttä myös tapaamistemme väliaikoina. Meitä "nuoria" on vielä jäljellä noin 30, nyt tosin jo vähemmän nuoria.
Lapsuuden ympäristöllä ja ihmissuhteilla on ratkaiseva vaikutus arvojemme, maailmankuvamme ja valintojemme muodostumisessa. Se jättää myös piilotajuntaamme lähtemättömät leimansa, joiden merkityksen koemme vasta myöhemmin.
Minulle lapsuus Kouvolassa ja perheessäni loi arvomaailman, jossa korostuivat seuraavat asiat: luottamus Jumalaan, usko ahkeruuteen ja yksilön mahdollisuuksiin, työn ja velvollisuuksien kunnioitus, ehdoton rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, ihmisten tasa-arvon, elämän ja yksilön ainutlaatuisuuden kunnioitus, solidaarisuus vähäosaisia kohtaan ja hyvien tapojen arvostus.
Mitä sitten tuo ympäristö jätti piilotajuntaan? Sitä aloin tajuta pikkuhiljaa vasta myöhempinä vuosina.
Paluumuutto Kouvolaan
Oltuamme lähes 50 vuotta maailmalla, palasimme asumaan Kouvolaan. Miksi?
Lapsuutemme fyysisestä Kouvolasta on varsin vähän jäljellä. Emme siis voi perustella paluumuuttoamme arkkitehtuurin termillä genius loci eli paikan fyysisellä suurenmoisuudella. Perusteena on spiritus loci eli paikan henki, joka on enemmän kiinni ihmisistä, kulttuurista, muistoista ja ainutlaatuisesta elämästä täällä Kaakonkulmalla. Oma suuri osuutensa siinä on em. kadotetun paratiisin kaiholla.
Se säilyy fyysistä ympäristöä pidempään ja sen voi paluumuuttajakin kokea juuri ihmisten kautta. Tänne on ollut hyvä palata. Toki fyysinen ympäristökin on muuttunut edukseen, vaikka modernisoiva 1960- ja -70-luku tekivät kaikkensa tuhotakseen sen rakennusperinnön, mitä täällä vielä oli. Taloudellisten nousukausien vaikutus kaupunkimiljöisiin on ollut telaketjuarkkitehtuuria pahimmillaan koko Suomessa. Sen mikä kulttuurin evoluutiossa rakentuu vuosikymmenien työllä ja rakkaudella kaatuu puskutraktorien edessä muutamassa tunnissa. Niin Kouvolassakin.
Eija ja minä toivomme, että muistelumme käynnistää teissä oman prosessin muistelemaan kaikkea sitä hyvää, elähdyttävää ja kaunista, mitä lapsuus tarjosi. Nostalgian lämmössä myös elämän tummat sävyt ja varjot kirkastuvat. Ilman valoa ja varjoa elämän kuvassa ei ole kylliksi syvyyttä eikä sävyjä. Vain vastaväreillä ja varjojen aksenteilla elämästä tulee täyttä ja elämisen arvoista. On suurta ja lohdullista, että Jumala antaa meille nuo sävyt voimiemme ja tarpeidemme mukaan. Ainutkertaisen elämän elettäväksemme ja lahjaksemme.