Tässäkö tää oli?

Toukokuussa 1983 seisoo Kallion kirkon alttarin edessä nuori nainen. Jännittää, on juhlallinen olo. On diakonianvirkaanvihkimisen hetki. “Tahdotko Jumalan avulla palvella ihmisiä Kristuksen esikuvan mukaisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentumiseksi?... kysyy piispa Samuel Lehtonen. Kyllä. Sitä minä tahdon. Kutsumuksen ääni on vahva.

Elämässä tapahtuu paljon. Perhe, lapset, muutto Kouvolaan. Koulutuksessa saatu kaksoispätevyys tarjoaa monia mahdollisuuksia; kotiäitiyttä, keikkatöitä hoitoalalla. Seurakuntatyön kokonaisvaltaisuus ja työajattomuus jarruttavat. Kotona on elävä esimerkki siitä. Ei vielä sitä, ehkä sitten myöhemmin.

Vuodet vierivät, lapset kasvavat. On uuden aika. Ovet diakoniatyöhön avautuvat, aluksi sijaisuuksien, myöhemmin vakituisen viran muodossa. Nyt, yli 30 työvuoden jälkeen, eläkkeelle siirtyessä, on aika katsella mennyttä, pysähtyä muistojen äärelle.

Mieli on kiitollinen. Paljon hyvyyttä ja rakkautta olen saanut osakseni. Myös moni lapsuuden ja nuoruuden haave on toteutunut. Siitä voin vain nöyrästi kiittää. Toki elämä on kolhinut, painanut polvilleen ja tuntunut ajoittain ylivoimaiselta. Joitakin päiviä voisin antaa pois. Vai antaisinko kuitenkaan?

Tänään haluan kiittää työnantajaani, Kouvolan seurakuntaa, ja monia ihania työtovereitani yhteisestä matkasta. Vaikka käytännön työtä usein teemme yksin, omalla persoonallamme, on taustalla aina yhteisö. Kirkon työssä myös vapaaehtoisia, joita ilman hommat eivät toimisi.

Erityisellä lämmöllä haluan kiittää sinua, jonka kanssa olen vuosikymmenten saatossa saanut olla kasvokkain ja jakaa elämän kysymyksiä laidasta laitaan. Etsiä askeleita eteenpäin, voimaa ja rohkeutta. Joskus olemme niitä löytäneet, aina emme. Välillä on ollut tyydyttävä odottamaan, että pimeys hellittäisi, vaikka nyt sitä ei jaksaisikaan uskoa. Usein on ollut jäätävä rukoushuokausten myötä suurempiin käsiin. Siinä on ollut voimanlähde myös tätä työtä tekevälle. Työtä, jossa usein katsellaan elämän raskaita puolia. Niitä vasten kirkastuvat myös hyvät hetket. Suru ja ilo ovat joskus lähellä toisiaan. Molemmissa kimaltavat kyyneleet.

Tässäkö tää oli? kysyy Arttu Wiskari laulussaan. Tässä tämä oli. Ainakin tällaisenaan ja nyt. Haluan uskoa, että ihmiselämän kaikkiin vaiheisiin voi olla kätkettynä uusia näköaloja ja mahdollisuuksia.  Silti minua vähän jännittää. Ehkä samalla tavoin, kun silloin alussa kirkon alttarilla...

Hyvä Jumala meitä siunatkoon!

Leena Sahamies
diakonissa
Kouvolan seurakunta