Hiljaiset äänet

On se vuodenaika, jolloin luonto herää. Ilman täyttää lintujen viserrys. Linnut suorastaan huutavat puista. ”Tää on mun, älä koske!” Tai ”Tule tänne kanssani jakamaan koti”. Kaikki on yhtä kaunista kaaosta.

Olen aina pitänyt kevään äänistä, valosta ja hennosta vihreydestä, joka puhkeaa loistoon. Tunnistan lintujen äänistä tutuimmat ja useimmat ulkonäöltä. Käen ensimmäiset kukahdukset ja peipposen iloinen helskytys nostaa mielen. Monet kevään äänet ovat kuitenkin vieraita.

Latasin viime vuonna puhelimeeni sovelluksen, joka tunnistaa lintujen laulua. Nyt olen kävellyt Kymijoen rannalla, hautausmailla ja metsissä puhelin taskussani. Kun kuulen erikoisen viserryksen, jota en tunnista, käynnistän sovelluksen, äänitän ja annan koneen tunnistaa laulajan.

Olen pitkään yrittänyt löytää kottaraista onnistumatta. Se oli lapsuuteni lintu. Niitä pesi useita pareja kotipihani mäntyihin ripustetuissa pöntöissä. Keskikesällä, kottaraisten jälkeen, niihin muutti tervapääskyjä. Kumpikin lintulaji on havaintojeni mukaan harvinaistunut. Vai onko sittenkin niin, että minulla ei ole ollut aikaa havainnoida. 

Sovelluksen avulla korvani on tarkentunut erottamaan punarinnan polveilevan viserryksen punakylkirastaasta. Kun pysähtyy kuuntelemaan pienetkin erot kuuluvat. Mutta samalla kovat äänet kuuluvat kovemmin. Ohi ajavan mopon ääni koskee korvia.

Olen huomannut sovelluksessa yhden heikkouden: se tunnistaa usein vain kovimman ääneen. Vahvaääninen sepelkyyhky, naakka tai isäpeippo hallitsee ja joku pienempi sirkuttaja jää tunnistamatta.

Informaatiotulvassa tapahtuu usein samalla tavalla. Kun tietoa tulee paljon, vain kovimmat ja erikoisemmat jutut tulevat läpi. Niiden ääntä kuullaan, jotka huutavat korkealta ja kovaa. Sivuun jää hiljainen enemmistö. 

Kirkon asioissakin äärilaidat saavat helposti mediatilaa. Kohu-uutiset luetaan. Niihin reagoidaan ja kirkkoon petytään. Onhan se hyvä, kun otetaan kantaa. Kirkon tehtävä on olla ääni äänettömille. Mutta niitä äänettömiä on ensin kuunneltava. On sellaista pientä sirkutusta, joka pyytää turvallista yhteisöä. Kaivataan sellaista tilaa, jossa annetaan kunnia Jumalalle, rukoillaan ja kysellään sanan valossa hänen johdatustaan ja siunaustaan. 

Marjo Ihalainen
diakoniapappi  
Anjalankosken seurakunta