Tiedän, etten tiedä

Tietoon on suhtauduttu ihmiskunnan historiassa monin eri tavoin. Sitä on pidetty sivistyksen ja kehityksen edellytyksenä, korkeana hyveenä ja viisauden lähteenä. Tieto on valtaa eikä se aina ole ollut kaikkien saatavilla.

Teemme päivittäin lukemattomia valintoja tietoon nojautuen. Keräämme tietoa opiskellessamme, lukiessamme uutisia ja havainnoidessamme ympäristöämme. Elämme tietotulvan aikaa, jolloin eteemme vyöryy valtavia määriä informaatiota, joka ei aina perustu totuuteen. Virheellistä tietoa levitetään tahattomasti tai tarkoituksella eikä uutisvirrassa nähty kuvakaan ole välttämättä aito.

Tietoon tuleekin suhtautua kriittisesti. Tarvitsemme medialukutaitoa ja ymmärrystä monimutkaisesta maailmasta, jonka avulla voimme arvioida tiedon luotettavuutta ja todenperäisyyttä. Nopea tiedonvälitys saattaa joskus murentaa jaettavan informaation faktoja. On tärkeää pysähtyä miettimään, kenelle tieto on kohdennettu, mitä sillä tavoitellaan ja mihin tieto perustuu. Pysähtyminen ja harkinta olisivat tarpeen myös oman mielipiteen muodostamisessa ja sen ilmaisemisessa.

Kohdatessamme toisen ihmisen etsimme luontaisesti yhteistä kieltä ja tarttumapintaa omasta kokemusmaailmastamme. On helppo sanoa, että itsekin olen kokenut vastaavaa tai lohduttaa toista sanomalla: ”Tiedän miltä sinusta tuntuu.” Kuinka paljon lopulta kuitenkaan voimme tietää toistemme elämästä? Tietomme ja käsityksemme ovat väistämättä rajallisia. Saman omenan toinen kylki voi olla punainen, toinen vihreä. Se, minkä värisenä omenan näemme riippuu siitä, mistä suunnasta sitä katsomme. Tieto muuttuu viisaudeksi ymmärryksen kautta. Moni toteaakin, että tiedon lisääntyessä vahvistuu myös ymmärrys siitä, kuinka vähän lopulta tiedämme.

Erityisesti toisen ihmisen rinnalla olisikin tärkeämpää kuunnella kuin tietää tai olettaa. Kun kysyy ja pyrkii aidosti ymmärtämään, avautuu mahdollisuus oppia jotakin uutta. Yhteinen ymmärrys syntyy ihmisten välille kahdensuuntaisessa vuorovaikutuksessa, jossa toisia kunnioitetaan ja kuullaan. Tällaista vuoropuhelua tarvitsemme niin yhteiskunnassa kuin omissa ihmissuhteissammekin. Ehkä juuri silloin, kun luovumme tietämisen tarpeesta ja suostumme kuuntelemaan, syntyy tilaa toivolle ja hiljaiselle luottamukselle, ettei kukaan meistä ole yksin.

Sanna Paakala
diakoniatyöntekijä
Valkealan seurakunta