Hiljainen kosketus

Hautaan siunaamisen traditioissa on paljon sellaista, mikä kantaa meitä ilman selittämistä. Useat meistä muistavat jonkun elementin, johon voimme saattaessamme liittyä. Kuitenkin noita tapoja osallistua on meidän kulttuurissamme koko ajan vähemmän. Monet meistä ovat kauempana suruun ja kuolemaan liittyvistä saattamisen tavoista. Toisaalta ei ole vain yhtä hyväksyttävää tapaa, vaan meillä on mahdollisuus luoda myös uusia.

Yksi tällainen mahdollisuus on arkun koskettaminen jäähyväisiksi.

Pyydän usein nuorimpia hautajaisvieraita yhdessä aikuisten kanssa katsomaan hiekkaristiä arkun päällä. Lapsia voi jännittää uusi tilanne, mutta he tulevat luontevasti kauniin arkun viereen ja ovat uteliaita ja läsnä.

Muutaman viime vuoden aikana olen alkanut sanoittaa, että arkkua voi tahtoessaan tilaisuudessa myös koskettaa ja silittää. Kun menen itse, ja kosketan arkkua jäähyväisiksi, moni muukin lähtee liikkeelle. Ja silloin tapahtuu jotakin pysäyttävää: nekin, jotka ovat seisseet koko toimituksen ajan hiljaa ja liikkumatta, ehkä pidätelleet tunteitaan, käyvät lopulta arkun äärellä ja puhuvat hiljaisuudessaan sanoja. Sanoja, jotka jäävät saattajan ja saatettavan välille.

Kokemukseni mukaan noin kolmannes – tai useampi – koskettaa arkkua hyvästiksi joko laskiessaan kukkia tai tilaisuuden lopuksi, kun siihen sanoittamalla avataan mahdollisuus ja lupa.

Onko meillä siis enää kiire, kun saatamme? Saavatko tunteemme näyttää, että jokin on ollut merkityksellistä? Tai että jokin on ollut vaikeaa? Sillä arkun äärellä on hetki, jossa hyvästimme tulevat todeksi. Koskettaminen voi olla rukouksen kaltainen liike, vaikka mitään ei sanottaisi ääneen. Joskus sanat tai kosketus jäävät hiljaisuudessa mukaamme, tai jaamme ne ehkä myöhemmin – ja sekin on hyvää ja kaunista.

Ajattelen, että siinä tapahtuu jotakin pyhää. Me viivymme vielä kerran lähellä, ennen kuin jätämme toisen Jumalan kannateltavaksi.

Marja Juntunen
Oppilaitospappi
Kouvolan seurakuntayhtymä