Usko on henkilökohtainen minä-sinä-suhde Jumalaan
Muistan nuorempana ajatelleeni, että en voi uskoa kaikkivaltiaaseen Jumalaan ennen kuin luomiskertomuksen ja tieteellisten teorioiden ”ristiriita” käy minulle itselleni järkeen. Ymmärrettyäni näiden kahden kertovan samasta asiasta vain eri näkökulmista – miksi olemme täällä ja miten olemme täällä – alkoi kaikki tuntua vähän helpommalta. Uskonto ja luonnontiede täydentävät toisiaan. Joillekin tämä riittää, mutta ei kaikille, sillä toisille Jumalaan uskominen on helpompaa kuin toisille. Eri persoonien välillä on aina erilaiset suhteet, siksi luomme persoonallisen Jumalankin kanssa omat suhteemme.
Artisti Ilta laulaa:
”En kai mä voi enää mitään menettää, jos pyydän,
et siellä jossain olis jotain meitä suurempaa,
joka mulle vastais, mut pelastais ja hetken täällä kevyempi ois.”
Miten vaikeaa voikaan olla luoda kahden välistä suhdetta Jumalaan, jos rukous ei aina tunnu dialogilta.
Ilta jatkaa:
”Jos joku mua kuuntelee, Jumala tai naapuri,
tuli vaan mieleeni, et vastataaks tääl rukouksiin?”
Olin tässä Mikkelinpäivän alla vetämässä 7–9-vuotiaiden leiriä Puhjonrannassa. Puhuimme leirillä enkeleistä. Opetettuani lapsille enkelien tehtävistä monikin sanoi, että he tietävät heillä olevan suojelusenkeli. Kysyin lapsilta, ovatko he joskus nähneet ihan oikeaa enkeliä. Kukaan ei sanonut nähneensä. Niinpä kerroin, missä he voivat nähdä enkeleitä. Näiden taivaallisten enkeleiden apuvoimiksi Jumala on lähettänyt meidät kaikki. Jumala on luonut meidät enkeleiksi toisillemme. Rippikoulussa sivuamme samaa teemaa, kun puhumme rukouksista ja rukousvastauksista. Harvemmin taivaalta tulee valopylväs nostamaan langenneen, mutta useinkin Pyhä Henki ohjaa ja rohkaisee meitä nostamaan toisiamme.
Vaikka uskominen voi välillä tuntua hankalalta, kun monet uskoon liittyvät asiat ovat aineettomia, näkyy Jumalan kädenjälki silti kaikessa ympärillämme; niin kauniissa luomakunnassa kuin auttavassa kädessäkin.
Pieti Muhonen
nuorisotyönohjaaja
Elimäen seurakunta
