Yösoittoa ja pikkunoitia

Pääsiäisyön soittoretket kuuluivat lapsuuteni jännittävimpiin  tapahtumiin. En muista, kuka meille kylän lapsille kertoi tästä jo monta sukupolvea aiemmin alkaneesta perinteestä. Me kuitenkin innostuimme siitä kovasti.

Soittokeikka vaati valmisteluja. Oli etsittävä kullekin sopiva soittopeli. Kotoani löytyi hevosen aisakelloja ja kulkusia sekä lampaan- ja lehmänkello. Ruokopilliäkin taidettiin kokeilla, mutta sen piipitys tuntui perin vaatimattomalta. Nokkahuilun kelpuutimme, sekä melodican.

Naapurin pojan soittimena oli palotorvi. Se oli kuulunut palokunnassa työskennelle sukulaiselle. Sillä kun töräytti, niin kyllä kuului. Torven ääni oli jo tullut tutuksi kotikylässämme, sillä naapurin emäntä kutsui sillä perhekuntaansa syömään. Isäntä sattui olemaan huonokuuloinen.

Pääsiäisyön soittoperinteellä oli koko kylän hyväksyntä. Ei tarvinut pelätä, että soittamisesta tulisi valituksia jälkeenpäin. Perinteen jatkumisesta iloittiin. Soittoreissulle lähdettiin hiukan ennen puoltayötä, sillä soittamisen sai aloittaa vasta kellon viisarien käännyttyä pääsiäisen puolelle. Mieleen on jäänyt, miten jännittävää oli kulkea kuun valossa kovaa hankea pitkin talolta toiselle.

Jokaisen talon nurkalla soitettiin niin kauan, että talonväki antoi merkin heräämisestään. Joskus saattoi vinttikamarista singahtaa alas sangollinen vettä, ja toisinaan joku talonväestä lähti ajamaan meitä takaa. Piti juosta karkuun, sillä ei haluttu paljastaa sitä, keitä oltiin.

Nyt on taas ollut se aika, milloin lapset ovat ilmestyneet virpomaoksineen ja munankeruukoreineen ovelle. Sitä on paheksuttu, että moni virpoja pukeutuu pikkunoidaksi ja sitä, ettei palkkaa jakseta enää odottaa pääsiäiseen asti. Toivottavasti virpojat ovat saaneet  kuitenkin ystävällisen vastaanoton. Ei ole lasten syy, jos perinteet sekoittuvat ja muuttuvat. Lasten on voitava iloita lapsena olosta ja pääsiäisestä.

Iloista pääsiäistä!

Outi Heinonen
Anjalankosken seurakunta