”Voi ei kello”

Meille aikuisille on kiireestä tullut tässä ajassa jo elämäntapa. Aina on olevinaan kiire jonnekin. Töihin, harrastuksiin, kouluun, päiväkotiin, kauppaan, lenkille, ruuanlaittoon jopa nukkumaan. Kiireestä on tullut meidän perisyntimme. Kiire aiheuttaa stressiä ja stressi kiirettä. Olemme kiireen oravanpyörässä. Mihinkään ei keskitytä kunnolla, mistään ei ehdi nauttia oikeasti. Kiireessä emme huomaa myöskään lasta. Emme näe ja kuule lasta, emme ehdi vastata ja ymmärtää lapsen tarpeita. Usein yritämme tartuttaa tuon katalan kiireen myös lapsiin. 

Lapselle kiire tarkoittaa sitä, ettei häntä kuulla, hän ei ole tärkeä. Kun kukaan ei ehdi leikkiä, vastata kysymyksiin, ottaa syliin, hassutella, lukea satua tai laulaa lempilaulua. Ei ole aikaa ihmetellä yhdessä luontoa ja katsella taivasta. Ei ole aikaa olla lapsi, ei ole tärkeä. Eikä se näin ole, mutta sen viestin kiire monesti antaa. 

Onneksi lapsi on aikuista viisaampi. Lapsi osaa pysäyttää. Muistan jonkun vuoden takaa päiväkerhoryhmästä erään lapsen, joka pysäytti minut miettimään, miten puhun itse ryhmässä ja minkä viestin sillä annan. Kerhopäivään kuuluu monia asioita ja aina on mietittävä mitä ehtii ja paljon on aikaa. Silloin tuli usein sanottua työparille; ”Voi ei, kello.” Samalla näyttäen kelloa ja tarkoittaen sillä, että nyt tulee kohta kiire ja on siirryttävä nopeasti muuhun, jos meinataan ehtiä tehdä kaikki.  Tuo yksi lapsi sitten kerran näytti leikkiessään kelloa ja sanoi; ” Voi ei kello.”  Se pysäytti. Meidän kerhohuoneen kello oli saanut uuden nimen; voi ei kello. Lapsikin oli ymmärtänyt, että tuo kello toi jotain negatiivista meille, kiireen. Miksi haluan opettaa sellaista lapselle? Eihän meillä pitäisi olla mihinkään oikeasti kiire. Sen jälkeen mietin, haluanko siirtää kiireen tunnelmaa lapsille? Minkä viestin haluan oikeasti antaa? Onko kaikki suunniteltu pakko toteuttaa? Voisinko antaa kiireetöntä aikaa lapsille ja kuunnella heidän toiveitaan? Mikä on oikeasti pakko ja mikä ei? 

Tuo tapahtuma muistuu usein mieleen ja muuttaa kyllä tapaa toimia. Onneksi lapsi osaa pysäyttää työssäni monin eri tavoin, lapsi osaa herättää pysähtymään hetkeen. Esimerkiksi kun leikin lomassa lapsi joskus kiipeää syliin ja esittää nukkuvaa tai tulee kirjan kanssa ja pyytää lukemaan. Tai kun lapsi ottaa kädestäni kiinni ja kuljettaa katsomaan kärpäsiä tai silittää yllättäen poskeani kysyäkseen jotain hassua asiaa. Silloin muistaa pysähtyä hetkeen, antaa aikaa. 

Onneksi lapsi on aikuista viisaampi. Ainakin tässä. Jospa muistaisimme useammin pysähtyä itsekin ihmettelemään. Jospa antaisimme aikaa toisillemme ja itsellemme. Jospa nauttisimme tästä elämästä, tästä hetkestä. Ehkä saisimme kiireen hetkeksi karkotettua ja löytäisimme rauhan. Ehkä huomaisimme aina välillä mikä on oikeasti tärkeää. Ehkä haluaisimme myös näyttää sen lapsille.

 Sinä olet tärkeä. Minä olen tärkeä. Meidän yhteinen aikamme on tärkeää.

Lastenohjaaja Minna Halonen
Kouvolan seurakunta