Roskarukous – uusi elämäntapa?

Kaupunkilaisena minua on harmittanut se, että moni kylvää roskia kulkureittiensä varrelle.


Hiljattain olen alkanut ajatella, että minun ehkä pitäisi omaksua uusi asenne.


Ensimmäisen kerran huomasin tämän mahdollisuuden, kun katselin kotona pyykkivuorta. Pyykkien viikkaaminen kaappiin on jatkuvaa ja mielestäni ikävää työtä. Tai oli. Eräänä päivänä Jumala avasi silmäni.


Johduin ajattelemaan, miten moni on kutonut, ommellut, värjännyt, pakannut, kuljettanut ja myynyt, että vaatteeni ovat tässä: kehoni suojana ja antamassa lämpöä. Vaatekappaletta taitellessani ajattelen rukouksessa häntä, joka on tehnyt työtä, että minulla on lempivaatteeni. Toivon, että hän voi hyvin.


Jostakin syystä katuroskia nähdessäni en mieti elintarviketyötä, vaan häntä, joka roskan on pudottanut. Mitä hänelle kuuluu? Mihin hän oli matkalla? Kun roskan kävelyreitin varrella pussiin poimii, ehtii ajatella häntä ja toivoa kaikkea hyvää. Mutta kehtaanko ryhtyä kävellessä roskankeruuseen, kun takaa ja edestä ohitetaan ja sivuutetaan?


Ehkä kysyt, minkä takia en tässä nyt vain kirjoita roskien kylvämisen paheesta ja vastuun ottamisesta. Sinä joka teet työtä roskaamisen ennaltaehkäisyn ja kierrättämisen eteen: Kiitos. Olet kullan arvoinen. Kukaan meistä ei halua, että eläimet (ja ihmiset) menehtyvät muoviin ja metalliin – tällaisessa maailmassa kuitenkin elämme.


Mutta voisiko työtä tehdä yhdessä? Aloittaa siitä, mikä on itselleni mahdollista nyt? Luottaa siihen, että hyvä tästä tulee, vaikken vielä näe? Jeesus sanoi aikanaan: ”Toinen kylvää, toinen korjaa. Toiset ovat tehneet työn, te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”


Olen saanut paljon. Ehkä voisin vuorostani antaa. Voisin antaa sen, etten osta turhia vaatteita. Samalla kenties antaisin maailman ihmisille mahdollisuuden terveellisempään elinympäristöön. Voisin myös olla se, joka lähtee ulos roskapihtien kanssa. Ja samalla harrastaa roskarukousta.

 

Kaija-Liisa Lindberg

kappalainen

Kouvolan seurakunta