Prinsessa, jonka kuningas unohti

Elämäni varrella satunnaisesti kohtaamistani henkilöistä muistan heidät, jotka ovat kertoneet tarinan.

Heidän joukossaan on afrikkalainen piispa, joka kertoi tarinan järjestetystä avioliitosta karanneesta nuoresta tytöstä. Tytön kokemus työn tekemisen raskaudesta muuttui iloiseksi pelkästään siksi, että hän rakasti uutta puolisoaan, jonka hän itselleen myöhemmin löysi.

Tarinankertojien joukkoon kuuluvat myös kollegat, jotka ovat saarnoissaan kertoneet. Joskus kertomus on ollut tuokiokuva: Lapsi toistaa haastattelussa ulkoa opetettua, vallanpitäjiä kehuvaa lausetta. Tarina on voinut olla myös pitempi, kuten kertomus kuninkaasta, joka vanhana, sokeutuneena ihmettelee, kuka on tuo nainen, joka häntä hoitaa. Nainen on hänen nuorin tyttärensä, jonka kuningas voimiensa päivinä on unohtanut hoitaessaan maan asioita viisaampien kanssa.

Tarinat auttavat tunnistamaan omia ja toisten tunteita. Ne kertovat, mikä elämässä on tärkeää ja antavat äänen ja arvon heille, joita emme usein pysähdy kuulemaan ja näkemään. Tarinoissa tärkeät asiat tapahtuvat turvallisesti riittävän kaukana ja samalla tunnetasolla lähellä ilman, että meiltä vaaditaan mitään.

Tarinat vahvistavat juuria. Rakennus tai paikka saa uuden merkityksen, kun paljastuu, että esivanhemmat ovat tehneet siellä töitä tai kävelleet sen ohitse kouluun. Vaikka oma lähihistoria ei olisi läsnä, miten rikkaita olemmekaan kokemuksinemme toistemme ohi kävellessämme. Miten rikkaita arjesta, tavoista ja esineistä kertoessamme!

Jos maltat olla vertaamatta ja sortumatta liian helppoon vastakkain asetteluun nykyisen ja menneen välillä, Sinä voit olla hän, jonka joku muistaa läpi elämänsä. Piiri, johon kertoessasi kutsut, on vahvempi kuin sanat: Kerron tämän Sinulle. Arvostan Sinua. Juuri sinun kanssasi jaan tämän rauhallisen hetken.

Kenen tarina Sinusta on juuri nyt kertomisen arvoinen?

Kaija-Liisa Lindberg
kappalainen
Kouvolan seurakunta