Omakuva

Reilu viikko sitten vietettiin Suomen kuvataiteen päivää. Päivä on omistettu Helene Schjerfbeckille. Hän on tullut tunnetuksi mieleen painuvilla omakuvillaan. Eri vuosina tehtyjen kuvien hahmo muuttuu vähitellen mielestäni yhä muumiomaisemmaksi. Näen kuvissa sen, miten ihmisen tomumaja vähä vähältä ajautuu hajautumistaan kohti.

Nämä Schjerfbeckin omakuvat ovat tulleet mieleeni silloin, kun olen istunut lapsuudenkotini rantasaunan terassilla ja katsellut ikkunasta vähän epäselvänä heijastuvaa kuvaani. Myös tuo kuva on vuosikymmenien vieriessä muuttunut. Ja onhan muuttunut myös se ihminen, joka heijastumassa näkyy. Mikään ei tässä maailmassa ole niin pysyvää kuin alituinen muutos.

Ikkunasta heijastuvassa kuvassa ei enää näy se murrosikää lähestyvä tyttö, joka toiveikkain ja odottavin mielin katseli kuvaansa ikkunasta. Ei sieltä myöskään katso enää se nuori aikuinen, jolle elämä oli avoinna moneen suuntaan kuljettavaksi, eivätkä tulevat reitit olleet vielä tiedossa. 

Nyt on reitit löydetty: opiskelut opiskeltu, perhe perustettu, ruuhkavuodet eletty ja työtä tehty. Touhun täyttämistä vuosista ei ole jäänyt tarkkaa muistikuvaa siitä, millainen henkilö silloin kuvaansa katseli. Sellainen mielikuva minulle kuitenkin on jäänyt, että kehotin lapsiammekin katsomaan tuosta ikkunasta heijastuvaa kuvaansa.

Kohta tässä alkaa taas olla aikaa vaikka istuskella penkillä kuvajaistaan katsomassa. Eletyt vuosikymmenet alkavat siinä kuvassa jo näkyä. Ajan rajallisuuden on myös selkeästi alkanut ymmärtää. Ei meille ole annettu loputtomasti aikaa täällä maan päällä majailuun. Suhteellisen lyhyt on aikamme, vaikka saisimme elää satavuotiaaksi. 

Ajan rajallisuuden ymmärtäminen opettaa myös ymmärtämään jokaisen hetken arvon. Meillä on kerralla elettävänä vain tämä hetki. Pienistä tuokioista koostuvat tunnit, viikot, päivät ja vuodet. Jokainen elämämme hetki on arvokas, Luojalta lahjaksi saatu.

Siunattuaja ja nautinnollisia kesäisiä hetkiä Sinulle!

Outi Heinonen
kappalainen
Anjalankosken seurakunta