Minä suojelen sinua kaikelta

Elämme pikkulapsiperheen arkea. Päivän kulkuun sisältyy paljon ihania ainutkertaisia hetkiä, mutta myös paljon toistuvaa. Herätään aamulypsyn aikaan, nautitaan hetki unilämpöisestä läheisyydestä. Kuulostellaan kumpi tänään vaihtaa aamuvaipan, kumpi nousee valmistelemaan aamupalan. Lapsen kanssa kotiin jäävä keskittyy lapsen tarpeisiin, kun palavereihin rientävä ryntää suihkuun. Puuroon kuuluu saada jogurttia ja marjoja, kahvia pitää olla pienen santsin verran. Takassa rätisee aamutuli. Yksivuotiaan ujot käden heilautukset ja aamusuukot.

Aurinko nousi tänäkin aamuna. Kahvia ja ryynejä löytyi kaapeista, vaippapaketti muistui matkaan eiliseltä kauppareissulta.

Aina on helpompi lähteä päivään, kun yöllä on saanut tarpeeksi unta. Miten siinä aina käykin niin, että juuri kun edessä on se tärkeä päivä, nukkumaan meno viivästyy, uni ei tahdo tulla ja kun vihdoin nukahtaa, herää saman tien lapsen levottomaan ääntelyyn. Tai ainakin siltä tuntuu. Valvotun yön pitkinä tunteina mieleen luikertelee kutsumattomana vieraana koko maailman huolet ja murheet. Ja kuitenkin havahdun siihen, että pienen liike rauhoittuu, jokeltelu vaihtuu tuhinaksi ja pian on taas rauha. Ja tietysti saman tien kello soi ja on noustava.

Tällaisen yön jälkeen tuntuu, että saisipa taas olla lapsi. Nukahtaa turvallisesti iltarukouksen ja unilaulun ja vanhemman lämmön suojaan. Ja jos yöllä alkaa ahdistaa, voi luottaa siihen, että joku tarttuu hapuilevaan käteen, tyynnyttelee ja silittelee takaisin uneen.

Elämme näiden kokemusten kanssa pienessä maailmassamme. Vakaimmin sitä kannattelevat iloisten yllätysten ja arjen rutiinin tasainen virta. Mutta ajoittain sitäkin koetellaan kovalla kouralla. Emme voi irtautua kuin hetkittäin ympärillä kuohuvasta maailmanmenosta. On kohdattava myös sellaista, mitä ei tunne, mitä ei haluaisi kohdata ja jota ei voi hallita ja jonka vaikutusta on vaikea ennustaa. Tänään, korona-aikana, ehkä enemmän kuin toisina aikoina. Ja silti sekin on kohdattava ja elettävä läpi.

Ensi pyhänä kirkoissa puhutaan Hyvästä Paimenesta. Hän tuntee lampaansa nimeltä. Hän jaksaa pitää huolta laumansa heikoimmistakin. Hänellä on rohkeus ja taito pitää pedot loitolla. Hänen kätensä suojelee ja näyttää suunnan. Hänen seurassaan luotan: aurinko nousee tulevanakin aamuna.

Yön pelottavina hetkinä lapsi tarttuu vanhemman turvalliseen käteen, rimpuilu laantuu, hengitys tasaantuu. Hetkessä avautuu aikuisellekin tilaisuus hervota huolistaan: Hyvä Paimen pitää minua kädestä. Tässä olen turvassa.

Arto Helle

kirkkoherra

Valkealan seurakunta