Matkakumppaneista

Keväinen kirjavinkki on johtanut hymyilemään ja liikuttumaan Charlie Mackesyn kirjan Poika, myyrä, kettu ja hevonen äärellä. Se on ihastuttava teos kumppanuudesta, matkalla olosta, nöyrästä viisaudesta ja rakkaudesta. 

Joskus on sanottu, että ihmisellä pitäisi olla elämässä ainakin kuusi ystävää, jotka kerran kantaisivat arkkua. Työssäni kuulen monenlaisia elämäntarinoita. Tarinoita läheisistä ja heidän puuttumisesta. Surullista on saatella matkaan heitä, joiden arkun vierellä on vain pappi. Joskus mietin, kuka minun kuolinvuoteeni vierellä kerran istuu ja ketkä minut kantavat.

Ystävyys ja matkakumppanuus eivät ole itsestään selviä asioita. Monesti sanotaan, että nykynuorilla on niin helppoa. Aineellisen hyvän osalta näin voi usein ollakin. Mutta kun puhutaan henkisestä puolesta, uskallan olla eri mieltä. Monilla lapsilla ja nuorilla asiat ovat riittävän hyvin. Heidän rinnallaan on kuitenkin lapsia ja nuoria, joilta puutuu se yksikin ystävä. Eikä tämä puutostila ole vieras aikuisillekaan.

Iästä riippumatta moni meistä kysyy, keneen voin liittyä turvallisesti. Uskallanko, kelpaanko ja pystynkö? Joku valitsee hyväksynnän kaipuussaan näytelmän ja oman itsensä piilottamisen tien. Toinen alkaa uskoa siihen valheeseen, ettei kelpaa jos ei muutu. Mitä minä voisin tehdä, että tällainen maailma muuttuisi ihminen kerrallaan?

Mackesyn kirjassa poika pelkää, että toiset huomaavat, miten tavallinen hän on. Myyrä vastaa, ettei rakkaus edellytä, että on epätavallinen. Ystävyydessä minulla on tilaa olla tavallinen ja erilainen. Se on läheisyyden kokemista ja osoittamista, se on itsen ja toisen hyväksymistä – myös sen hyväksymistä, että toinen ihminen ei ole täydellinen, eikä hänen rakkautensa voi vastata kaikkeen kaipaukseeni.

Rakkaus ei koskaan katoa. Pyhäinpäivän lähestyessä ajatukset suuntautuvat heihin, jotka ovat jo perillä. Heiltä saatu rakkaus jatkaa elämää meissä, jotka vielä olemme matkalla. Se on oikeasti suurta. Suurinta on Rakkaus, jossa ei ole ulkopuolisuutta.

Kari Niemelä
sairaalapastori