Kotopensas

Ensi sunnuntaina vietetään Aleksis Kiven päivää ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Toisinaan palaan erääseen kohtaan Kiven teoksessa ”Seitsemän veljestä.” Veljekset ovat matkalla Jukolasta Impivaaraan ja haikein mielin he muistelevat pian entiseksi jäävää kotiaan. Noissa haikeissa mietteissä Aapo lausuu sanat: ”Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on jänöllekin rakas.”  Veljet yhtyvät keskusteluun, jossa vannotaan uskollisuutta lapsuudenkodille, Jukolalle. Ymmärrän nuo sanat nykyään paljon syvemmin kuin taannoin lapsena. Ymmärrän, mitä mummoni tarkoitti huokaistessaan aikuisten lastensa elämää seuratessaan: ”Kotopensas jänöllekin rakas.” Kaikilla mummoni lapsilla ei tuolloin ollut omaa kotia, ja elämä saattoi olla äidin silmin katsottuna huoletonta ja vaarallistakin. 

Jokin turvapaikka lapsilla kuitenkin oli. Se oli koti, jossa oma äiti asui. Koti, johon sai aina palata millaisena tahansa. Jokainen meistä tarvitsee oman kotopensaan, jonkinlaisen suojapaikan, johon vetäytyä tai tulla hengittämään vapaasti. Tuon suojapaikan ei tarvitse olla ulkoisesti kummoinen. Mutta jos ihmisellä on tunne siitä, ettei hänellä ole mitään suojapaikkaa tässä elämässä, voi maailmassa otsaan puhaltava tuuli tuntua liian kovalta.  

Näillä seitsemällä veljeksellä oli uskoa tulevaisuuteen. Heillä oli kaipaus siihen, mikä jäi taakse. Mutta heillä oli myös usko siihen, että toimeen tarttumalla tulevaisuus on valoisa, ja uusi koti voi tulla yhtä rakkaaksi kuin entinenkin. Tämän uskon ja toivon näköalan haluan antaa Sinullekin tänään. Kun entisestä joutuu luopumaan, on oikeus surra ja kaivata taakse jäänyttä. Ja yhtä lailla on oikeus ja myös kristityn iloinen velvollisuus uskoa siihen, että tulevaisuus on menneisyyttä valoisampi. Eihän uskon vastakohta ole epäusko, vaan vaipuminen epätoivoon. Usko ja epäusko onkin ensi sunnuntain jumalanpalvelusten aiheena. 

Tuula Ylikangas
Elimäen seurakunnan kappalainen