Kohtaamisia 

Olen aloittanut työni Kouvolan seurakunnassa helmikuun alussa ja kohdannut viimeisen kolmen viikon aikana monta ihmistä. Osa heistä on työtovereita, osa seurakuntalaisia. Jokaiseen kohtaamiseen on liittynyt lämpöä, iloa ja valoa – kaikkea sitä, mitä ihmiset voivat toisilleen välittää. Kasvot ovat vilisseet ohi, enkä vielä muista monenkaan ihmisen nimeä. Mutta opettelen pikkuhiljaa. 

Tervehtiminen kättelemättä on tuntunut yllättävän luontevalta; näin korona-aikaan kun kädenpuristus ei ole turvallinen tapa esittäytyä. Ihmisen silmät kertovat enemmän kuin eleet. Silmistä huokuu ystävällisyys ja aitous.  

Helmikuu lähestyy loppuaan. Vuoden lyhyin kuukausi on pian ohi. Katse alkaa kääntyä kohti kevättä. Silti on hyvä pysähtyä hetkeen – aivan kuten aidossa kohtaamisessa toisen ihmisen kanssa. Ei ole tarvetta olla eilisessä eikä huomisessa, sillä ainoastaan tähän hetkeen on mahdollista vaikuttaa. Jospa pysähtyisi tuokioksi. Katsoisi ympärilleen ja toteaisi, että monenlaista on. Olisi vähän aikaa hiljaa ja luottaisi siihen, että juuri tässä ja nyt tulee kannatelluksi. 

Mietin, voisiko tämä eriskummallinen aika olla myös kutsu hiljaisuuteen. Aina ei tarvitse tulla ja mennä. Aina ei tarvitse suorittaa. On tilaa olla ja hengitellä kaikessa rauhassa. Kun paljon jää pois, voi paljon tulla myös tilalle. 

Hiljaisuuden ei tarvitse olla pelottavaa. Se voi aluksi tuntua oudolta ja vieraalta, mutta muuttuu hiljalleen levoksi ja lahjaksi. Se on kuin kohtaaminen, joka kietoutuu kaiken ympärille lempeästi ja liikuttavasti. Se ei kysy nimeä eikä vaadi muistamista. Mitä enemmän sen kanssa on tekemisissä, sitä enemmän se saa hoitaa ja lohduttaa. Se voi olla pakopaikka arjesta ja kaikista vaatimuksista. 

Kohtaamalla hiljaisuuden voi kohdata myös itsensä – Jumalan kuvan ja suurenmoisen aarteen. Sillä elämämme pisin ihmissuhde on suhde omaan itseemme. Sen vaaliminen on elämänmittainen tehtävä, jonka kanssa tuskin koskaan tulee valmiiksi.  

Kohtaamisia odotellen. 

Henna Huppunen
Kappalainen 
Kouvolan seurakunta