Kahdeksanjalkaiset ystäväni

Vääksyn kanavaa ylittänyt silta oli lapsena kesäni vakiokohteita: nostosillan saumoissa oli kesäkuumassa pehmennyttä lämmintä pikeä, joka tuntui mukavalta paljaan varpaan alla. Lisäksi sillan kaiteet toimivat näyttelypaikkana kahdeksanjalkaisten taiteilijoiden taidonnäytteille aivan kuten viereisessä J. R. Danielson-Kalmarin huvilassa oli esillä ihmiskäsien maalaustaidetta. Oli myös jännittävää tutkia, onko taiteilija itse kotimuseossaan esittelemässä monimutkaista verkkoteostaan, kuten toisinaan taidenäyttelyissäkin on.

Lasten sanotaan pelkäävän hassuja asioita, mutta väitän erityisesti aikuisten kehittävän itselleen kummallisia kammoja. Opin nimittäin minäkin pelkäämään tai inhoamaan hämähäkkejä. Reaktioni hämähäkkiin iholla oli joskus varsin suhteeton, mutta inho ja jonkinlainen sisäinen myötätunto esti myöskään litistämästä yhtään luontokappaletta – ennemmin luikin itse näyttävästi karkuun. Lapselle mielikuvitus kehittää ehkä pelkoja, mutta se ylläpitää myös korvaamatonta kiinnostusta monimuotoista luontoa kohtaan. Sen kyvyn soisi säilyvän aikuisuuteen saakka.

Hämähäkkien, hyönteisten ja monien muiden pieneliöiden paikka ekosysteemissä on kiistaton, minkä vuoksi niitä kohtaan tunnettu inho tai pelko ovat jokseenkin kohtuuttomia – pois lukien muutamat terveydellistä haittaa aiheuttavat lajit, joista niistäkin luonto itse pitää parhaansa mukaan huolen esimerkiksi varoitusvärityksillä tai saalistajilla ravintoverkossa. Aistien ulottumattomiin ylettyvä maailmankaikkeus ja kotipihan kokoinen nurmitilkku kuhisevat elämää ja rakentuvat hämähäkinverkkoakin mutkikkaammaksi merkitysten kokonaisuudeksi. ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Mikä siis on ihminen inhoamaan, hävittämään tai litistämään näkemäänsä?

Opin myöhemmin aikuisiällä tulemaan toimeen kahdeksanjalkaisten ystävieni kanssa. Meillä on herrasmiessopimus: emme astu toistemme reiteille, mutta elämme harmoniassa jopa saman katon alla.

Tuuli Kotisalo
seurakuntapastori
Kouvolan seurakunta