Jo joutui armas aika!

Suvivirren alkusanat lienevät kaikille tutut, ja nostavat esiin varmasti monenlaisia tunteita ja muistoja.  Suvivirren juuret löytyvät luultavasti jo keskiaikaisista runoista, mutta varsinaisen virren muodon se sai 1600-luvun lopulla Ruotsissa. Muutamaa vuotta myöhemmin kirjoitetut suomenkieliset sanat huokuivat toivoa paremmasta tulevaisuudesta, kun takana olivat raskaat nälkävuodet, joiden aikana lähes kolmasosa suomalaisista oli kuollut nälkään ja tauteihin. Kristinusko oli tuolloin vakiinnuttanut asemansa suomalaisten uskontona, mutta muinaiset kansanperinteet elivät vielä vahvoina kansan syvissä riveissä.

Suomalaisten luontosuhde on aina ollut erityinen. Ennen kristinuskon tuloa suomalaiseen mytologiaan kuului vahva yhteys luontoon ja erilaisten luonnon henkien ja jumalien palvominen. Myös eläimet ja puut olivat usein pyhiä. Rituaalit liittyivät siihen, miten maailmassa olevaa tuonpuoleista pystyi lähestymään, eikä yliluonnollisen käsitettä tunnettu. 

Suomalainen tapa olla kristitty onkin saanut oman leimansa muinaisista perinteistä, jotka ovat sekoittuneet uskonnolliseen oppiin, ajatteluun, juhlatapoihin ja rituaaleihin. Uskonnot ovat ihmisen luomia rakenteita, jotka kasvavat osaksi ihmisyhteisöjen elämää ja kulttuuria. Siksi kulttuuri ei voi koskaan olla täysin katsomuksista, aatteista ja uskonnoista vapaata, ja uskonnot joutuvat mukautumaan aina kunkin yhteisön vallitsevaan kulttuuriin.

Suomalaisessa kristillisyydessä luontoyhteys elää vieläkin vahvasti mukana. Jeesus maailman valona ja Jumalan luomakunnan ihmeet, elämä ja kasvu edustavat toivoa pimeän pohjoisen asukkaille. Vaikka enää Suomessa ei kärsitä kylmästä tai nälästä siinä määrin kuin suvivirren kirjoittamisen aikaan, on luonnon herääminen keväällä kukoistukseensa edelleen toivon merkki ja uuden elämän ihme. Siinä kontekstissa suvivirsi tarkoittaa kaikkea sitä hyvyyttä, mitä kesän valo ja lämpö lupaavat. 

Suvivirsi onkin malliesimerkki suomalaisen kulttuurin ja kristinuskon sulautumasta. Se sisältää vahvan kristillisen sanoman, mutta paljastaa samalla jotain hyvin syvää ja alkukantaista suomalaisesta sielunmaisemasta.  Ehkä juuri siksi se on kulttuurihistoriallista perintöämme parhaimmillaan.

Heidi Arponen
seurakuntapastori
Kuusankosken seurakunta