Haavoitetut 

Alakoulun juhlasalissa vanhempia ja opettajia vanhempainillassa 90-luvun alussa. Ilta päättymässä, kun yksi vanhemmista pyytää puheenvuoron. Hän kertoo ja kuvailee, kuinka heidän poikaansa on koulussa kiusattu. Toivoo hartaasti, että aiheesta keskusteltaisiin. Yhdessä. Yksi opettajista nousee seisomaan ja ilmoittaa topakasti: meidän koulussa ei ketään kiusata! Sali hiljenee. Mykistyy. Kukaan ei uskalla sanoa mitään.

Aikaa tuosta illasta on kulunut vuosikymmeniä. Tuona aikana on alettu tunnustaa, että kiusaamista tapahtuu. Niin kouluissa kuin työpaikoilla. Siitä kärsivät niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin. On yritetty puututtua, toimiakin. Kiusatun kannalta kovin vaihtelevin tuloksin.

Me elämme tänään todellisuudessa, jossa toisen ihmisen kiusaamiselle ei näytä tulevan loppua! Päinvastoin. Kiusaamista tapahtuu entistä väkivaltaisemmin tavoin. Moni varmaan laillani kyselee, mistä kaikki johtuu? Mistä on kyse, kun toisen ihmisen rajoja ja koskemattomuutta ei kunnioiteta?

Monesti näyttää, että kiusaamistilanteita selviteltäessä huomio kiinnittyy oireeseen, kiusaamistapahtumaan, ei niinkään kiusaamisen syihin ja niiden kohtaamiseen. Eikö kuitenkin samalla olisi tärkeää puuttua myös kiusaamisen todellisiin syihin. Miksi joku toimii niin väärin toista ihmistä kohtaan, että kiusaa?

Ajattelen, että monessa kohtaa haavoitettu ihminen kiusaa. Ihminen, jolla itsellä on tavalla tai toisella paha olla, purkaa huonolla käytöksellä pahaa oloaan toiseen ihmiseen. Haavat eivät kuitenkaan anna lupaa tehdä pahaa toiselle ihmiselle. Haavat kertovat siitä, että tarvitsee kipunsa kohtaamista!

Niin kiusattu kuin kiusaaja tarvitsevat apua. Auttajaa ja apua. Kiusaaja sitä, että hänen käytökseensä puututaan. Tiukasti. Pistetään rajat. Toimitaan. Oikeasti. Niin kauan, että kiusaaminen loppuu! Ja käytöksensä syiden selvittämistä. Haavoille lyöty kiusattu tarvitsee sen sijaan suojaa, turvaa, rohkaisua - rakkautta. Ihmisarvonsa palauttamista. Monessa kohtaa koko elämänsä ajan.

Vain yksi voi tarkalleen tuntea ja tietää, millaista on olla päähän potkittu. Torjuttu. Hyljätty. Hän on pitkäperjantain pimeydessä syyttömänä kärsivä Kristus. Koska Hän on itse kärsinyt ja koetukset kestänyt, Hän kykenee auttamaan niitä, jotka kärsivät. Hänen silmänsä, korvansa, kätensä, jalkansa… sydämensä… olemme kuitenkin me. Ihmiset. Me. Jokainen meistä. Meitä Hän tarvitsee. Auttamaan. Toimimaan.

Raija Pautola
seurakuntapastori
Anjalankosken seurakunta