Etäopetuksen eturintamassa

Piha oli autio ja tyhjä, hiljaisuus täytti käytävät. Valot sentään vielä paloivat. Kuudensadan oppilaan koulu oli yhdessä vuorokaudessa täysin hiljentynyt. Itsestämme riippumattomista syistä meitä kaikkia on kohdannut uudenlainen arki. Tutut rutiinit repeilevät informaation ristitulessa, kalenterit tyhjenevät kilpaa kauppojen hyllyjen kanssa, informaatioähky kiertää sielussa.  

Oma luomistyöni on alkamaisillaan. Hallituksen mahtikäskyn käytyä kaikki oppilaani ovat jääneet koteihinsa, mutta meidät opettajat velvoitettiin kouluille. “Vältä sosiaalisia kontakteja, yli kymmenen henkilön kokoontumiset kielletään” kaikuu ajatuksissani kun etsin kahvikuppiani 60 henkilön työyhteisössä. Lapseni ovat kotona toivottavasti turvassa, mutta entä minä? 

Etäopetusta. Miten? Mihin? Milloin? Sähköisiä materiaaleja, videoita, jaettuja tiedostoja... Mutta entä he, joilla ei ole kotona tietokoneita tai koneita on yksi useamman koululaisen käytössä? Erityisoppilaat, suomen kieltä heikommin osaavat tai he jotka yrittävät selvitä kotona päivät yksin? Muistavatkohan he edes herätä “kouluun” tai syödä?  

Vetäydyn autioon paikkaan, tyhjään luokkaani. Hetken hiljaisuutta kuunneltuani ajatukset alkavat hahmottua. Tänään, tässä hetkessä, kukaan ei odota minun luovan kuukauden spektaakkelimaista opetuskokonaisuutta valmiiksi. Minun ei tarvitse olla kaikkitietävä; yhdessä olemme kaikki epätietoisia. Kirjoitan ylös suunnitelmani tämän ja huomisen päivän oppitunneille. Suunnitelma ei ole täydellinen, mutta riittävä. Tästä on hyvä aloittaa; Näin meni ensimmäinen päivä. 

Ei ole hyvä olla ihmisen yksinään. Ensimmäinen etätyöpäivä opetti vertaistuen tärkeyden. Joku jolta kysyä, jota auttaessaan tulee auttaneeksi itseäänkin. Yhteistyö, taakan jakaminen, toistemme kannattelu. Ylpeänä rivissä opetusrintamalla. 

Maailmaa ei luotu yhdessä päivässä. Poikkeustilaa, etäopetusta, ja koko rajoitettua arkeamme tulee jatkumaan vielä päiviä toinen, kolmas, neljäs... Jatkan työtäni turvaten Roomalaiskirjeen sanoihin: 

“Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”. 

Marke Heijala

Elimäen seurakunnan jäsen