Elämäni kivet

Pellonraivaus on jättänyt lapsuudenkotini ynpäristöön paljon kiviraunioita. Ne olivat mieluisia leikkipaikkoja. Moneen kiveen liittyy muistoja, kesäisiä ja talvisiakin. Mäenlaskun riemu päättyi surkeaan parkuun, kun vesikelkka karkasi sisareni ohjauksesta, ja paiskauduin kasvot edellä suurta kiveä vasten.

Rikinäkiveksi kutsutun järkäleen päälle oli lapsuuteni uimarannassa rakennettu kylän yhteinen uimalaituri. Sinne ei päässyt muuten kuin uimalla. En osannut vielä uida, mutta laiturille halusin päästä. Niinpä kävelin sinne pohjaa pitkin veden alla. Olin saavutuksestani tosi ylpeä, mutta kotona siitä ei tainnut kiitosta herua.

Aittaa lähellä olevaa kiveä kutsun lentokiveksi. Olimme naapurin pojan kanssa siinä uskossa, että jos rakentaisimme kunnon siivet ja niitä heilutellen hyppäisimme kiveltä, niin oppisimme lentämään. Kanojen sulkasato ei kuitenkaan osunut siihen saumaan. Niinpä siipimateriaalin puute sai lentohaaveen unohtumaan.

Kaksikyttyräistä kamelia muistutavan kiven päälle kiipesimme kerta toisensa jälkeen syömään helmaan kerättyä hernesaalista. Isä yritti kyllä aina epätoivoisesti piilottaa hernepellon viljan keskelle, mutta aina me täystuhot onnistuimme hänen rokkahernemaansa löytämään.

Yhteen kiveen liittyy vähän salailtavaa. Se sattui lentämään kyläsepän pajan ikkunaan. Naapurin poika sen sinne sinkosi, kun olin ensin muutaman kerran sanonut hänelle, että etpäs uskalla heittää. Pitihän hänen näyttää, että uskalsi.

Merkittävin elämäni kivi taitaa kuitenkin olla se, jota kulmakiveksi kutsutaan. Raamatussa puhutaan hänestä myös loukkauskivenä. Tiukalle minullakin otti tämän kiven kanssa painiskellessa. Sitten kuitenkin selvisi, että tässähän olikin elämäni turvapohja, luja Kristus-kallio. "Minä asetan Siioniin kiven, johon he kompastuvat, kallion, johon he loukkaavat itsensä. Mutta joka häneen uskoo, ei joudu häpeään." Room 9:33.

Outi Heinonen
kappalainen
Anjalankosken seurakunta