Edessä loistava menneisyys

Menneistä vuosikymmenistä 1980 lukua moni muistelee lämmöllä. Neuvostoliitto oli hiipumassa, taloudessa meni (liiankin) lujaa ja yleinen optimistisuus vallitsi läpi yhteiskunnan. Julkisen talouden osuus kansantaloudesta nousi 40 prosentista 50 prosenttiin, mutta valtiovarainministeriön pahimmissa painajaisissa valtion velka nousi 20 prosenttiin kansantuotteesta (mikä on kolme kertaa vähemmän kuin nykyään). 

Myös kirkossa valitsi positiivinen hyrinä: vanhat viholliskuvat idän jättiläisen uhasta vaihtuivat raamattuteologiseksi kiistelyksi virkakäsityksestä ja virsikirjasta. Tuloillaan ollut uusi Raamatunkäännös pelotti monia. Kovin moni asia muuttui niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin syksyllä 1991, kun Suomi sukelsi kovin syvälle lamaan. 

Monet kirkon nykyisistä vanhemmista vastuunkantajista olivat tiukasti työelämässä 1980 luvulla, jolloin luottamushenkilöiden stressinä saattoi löysän rahan aikana olla haaste, että rakennetaanko uuteen leirikeskukseen uima-allas vai rantasauna? Myös monet työmuodot ja mallit olivat voimissaan tuolloin, kuten partiotyö, pyhäkoulu ja erityisnuorisotyö. Moni seurakuntalainen muistelee kaihoisasti kyseistä kulta-aikaa, kun kiinteistöähkyn vaivaamat seurakunnat miettivät, voiko suurta yleisöä suututtamatta muuttaa kirkkoja monitoimitiloiksi. 

Varsin monet haikailevat niin sanottua tunnelmakristillisyyttä mukaillen rakkaisiin paikkoihin ja aikoihin. Aika entinen ei (onneksi) palaa. Venäläistä anekdoottia mukaillen: ”historia on kiehtovaa, kun koskaan ei tiedä, mitä menneisyydessä vielä tapahtuu”.  Elämme siis varsin nopeaa yhteiskunnallisen muutoksen aikaa, johon pitää sopeutua kirkossakin. Onneksi kirkko ei ole kuin normaali yhteiskunnallinen instituutio.  Kirkon ”tuote” on ikuinen ja muuttumaton. Edes pönäkät hallinnon ja toiminnan rakenteet eivät voi sitä murtaa. Rakennukset ovat väliaikaisia, Jumalan rakkaus kestää ikuisesti.

Risto Pesonen
Kouvolalainen pastori