Bensalenkkarit naulaan 

Olin nuorempana tunnettu kaverina, joka oli vähintään 15 minuuttia myöhässä joka paikasta. Elämä eteni kuin uimarengas joessa, virran mukana ajautuen. Ei ollut tarvetta suunnitella asioita liiaksi eteenpäin. Kun lukion jälkeen koitti varusmiespalveluksen aika, käsite ”aikamääre” tuli kuin tulikin ahkeran harjoittelun myötä tutuksi. Lopulta opiskellessa ja työelämää aloitellessa opin viimein käyttämään kalenteria. Nykyään työn tekemisestä ilman kalenteria ei tulisi mitään. Työ vie laajalle alueelle Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakunnissa ja yhteistyötahoja on lukuisia. Valitettavasti vieläkin sattuu erehdyksiä tai päällekkäisyyksiä, mutta nykyään olen useimmiten oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Silti lomakauden koittaessa tekisi mieli heittää kalenteri roskikseen ja olla ihan vain lomalla, vailla minkäänlaisia deadlineja tai muita uhkaavia päivämääriä. Noh, ajatus oli toki kaunis, mutta ruotsinlaivan lähtöaika täytyisi kyllä merkitä jonnekin. Ja sukulaispojan rippijuhlat, niiden unohtamisesta seuraisi kuulemma sanavaraston merkittävä laajentuminen ja kohtalaisen pitkä radiohiljaisuus. Ja ne talkoot, mihin on käytännössä pakko osallistua, pitäisi laittaa ylös, ja se päivä, kun remonttimies tulee ja… 

Lienee pakko myöntää, että ne ajat, jolloin alla oli PV ja bensalenkkarit, ovat mennyttä nuoruusaikaa. Tilalle ovat astuneet aikuisuuden vastuut ja velvollisuudet, mutta onneksi myös kokemuksen ja koulutuksen mukana parantuneet elämänhallintataidot. Käy ilmi, että arjen positiiviset rutiinitkin voivat olla voimavara. Kun on asioita merkittynä ylös ja suunniteltuna tulevaisuuteen, suuria kokonaisuuksia on helpompi hahmottaa ja tuleviin tapahtumiin voi varautua paremmin. Paitsi jos on unohtanut merkitä kolumnin viimeisen kirjoituspäivämäärän. No, josko sen vielä ehtisi naputella… 

Rentouttavaa kesää ja hyvän Jumalan siunausta sinulle! 

Tero Kajander
Kehitysvammaistyön pastori