Alla

Kävin taannoin paikallisessa vastaanottokeskuksessa tutustumaan pakolaisiin. Niin kuin arvata saattaa, enemmistö heistä koostuu ukrainalaisista. En ehtinyt toivottaa heikäläisille laskavo prosymo do Kuusankoski v Kouvola, kun törmäsin heti pieneen, eläväiseen pakolaisperheeseen ihan toisesta maasta. Sota ei ajanut heitä Suomeen, vaan vaino. He ovat kristittyjä.

Vastaanottokeskuksessa vapaa-ajan tiloissa keskustelimme lähinnä englannin kielellä. Esitin heille kysymyksiä, joita yleensä esitän ulkomaalaisille: Miten olette viihtyneet täällä? Miten olette sopeutuneet tähän kylmyyteen ja pimeyteen? Miten teitä on kohdeltu? Oletteko maistaneet salmiakkia? Miltä suomen kieli kuulostaa korvissanne? Kysymykset saunassa käymisestä ja mämmin maistamisesta ikävä kyllä unohtuivat. Paljon oli asiaa ja aikaa oli rajoitetusti.

Perheen äiti vastasi kielikysymykseeni ensivaikutelmistaan käsin. Hänen mielestään suomen kieli on tosi vaikeaa, mutta hänen lapsensa osaa sitä jonkin verran jo. Seurattuaan muutamaa keskustelua Suomeen saapumisen jälkeen, häntä hieman nauratti, kun hän ikään kuin kuuli Jumala-sanan hyvin merkillisissä paikoissa: pihalla, pöydän alla, taivasalla, lattialla, jne. Hänen äidinkielessään Jumala on Allah, jonka ääntäminen muistuttaa suomen kielen postpositiota sekä adessiivin sijamuotoa.

Puolentoista tunnin keskustelun ja kahvituksen jälkeen kävelin autolleni, pohtien käydyn keskustelun aiheita – myös niitä kielijuttuja.

Aikuisena vieraan kielen omaksuminen on yleensä työläämpää, silloinkin kun elämää ei varjosta jatkuva huoli sodan jalkoihin jääneistä läheisistä, suru menetetystä kodista ja surmansa saaneista rakkaista.

Mitä voimme tehdä pakolaisten, siis vieraidemme hyväksi? Voimme ainakin ottaa aloitteen, lähestyä heitä ja yrittää tehdä tuttavuutta. Pyydämme heitä jopa kahville. Syödään pullaa ja ihmetellään maailman menoa. Ihmetellään sitäkin, että olemme hyvin saman kaltaisia sittenkin, vaikka joudumme välillä turvautumaan googlen kääntäjään.

David Paski
pastori
Kuusankosken seurakunta