Löytymisen ilo

Sunnuntaina liputamme upeaa runoilijaa Eino Leinoa. Hänen elämänvaiheistaan itselleni on jäänyt mieleen lähinnä vaikeat loppuvuodet ja mielikuva köyhästä, henkisesti ja fyysisesti sairaasta lahjakkaasta runoilijasta, joka kuoli liian varhain. Tottahan tämä oli, mutta hänen tarinaansa kuului myös koti, joka kannusti kirjallisuuden ääreen ja ajalle epätyypillisesti Eino lähetettiin kouluun. Emilia-äiti, perhe, koti ja luonto olivat läheisiä Einolle. Surkean kuolin torpan sijaan mieleeni tuli kuvia onnellisista hyvistä vuosista, joita Eino Leino sai elää. 

Joskus kadotamme toisesta ihmisestä hänen koko laajuutensa ja ihminen kaventuu lyhyiksi määritelmiksi ja yksipuolisiksi tarinanosiksi. Kuten minulle oli käynyt Eino Leinon kohdalla. En tiedä kuitenkaan mitä kaikkea hän koki sisällään. Miten aito ja rikas sisäinen elämä ihmisellä voi olla, miten lähellä Jumala voi olla häntä. Me emme näe olosuhteiden taakse ilman ihmisen omaa ääntä. Leinon ääni kuului hänen runoissaan, mutta kaikkea nekään eivät kata.

Sunnuntaina kirkoissa puhutaan aiheesta kadonnut ja jälleen löytynyt. Me voimme kadota itseltämme, olla hukassa ja etsiä suuntaa. Voimme sokeutua toisen ihmisen kokonaisvaltaisessa näkemisessä. Voimme sokeutua itsemme näkemisessä. Onneksi se, mikä on kadonnut, voi myös löytyä. 

On lohdullista, että emme koskaan katoa Jumalan näköpiiristä. Hän näkee aina sen, mitä oikeasti olemme. Hän tietää tarkalleen missä olemme, mitä koemme. Meidän puoleltamme Jumala voi olla kateissa, mutta se ei estä häntä tuntemasta meitä. Lähimaastossa ollessa pysyy kartalla. Hän on se, joka jaksaa odottaa, että tapahtuu molemminpuolinen kokemus: nyt löysimme toisemme. 

Ilo tulee takaisin, kun Hän, Rakkaus löytyy. 

Mia Räty
yhteisten erityistyöalojen päällikkö
Kouvolan seurakuntayhtymä