Tänäänkin joku hakee lehden

Kävelin hakemaan sanomalehteä. Laskeuduin kotipihan mäkeä alas kuten niin monesti ennenkin. Tiesin mäkeä laskeutuessani, että tämän pyhäinpäivän sanomalehti olisi erilainen kuin muina päivinä. Kahdeksantoistavuotiaan malttamattomuudella avasin lehden jo postilaatikolla etsien kuolinilmoituksia. Ja siinä se oli, kaikille lehden tilaajille julkisesti ilmoitettuna sisareni kuolintieto ja hautajaiskutsu. Siihen aikaan oli tapana kutsua sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet. Kaikki heidät, joiden kanssa oli yhteistä maarajaa, vaikka muuten ei tekemisissä paljon oltaisikaan oltu. 

Pyhäinpäivä on kaipauksentäyteinen päivä. Vaikka kristittynä tiedän, että iankaikkinen ilo on kuolleiden osa, ei se vie kaipausta pois. Puhe kuolemasta on puhetta elämästä. Mitä jäi tekemättä tai saavuttamatta? Mitä jäi sanomatta tai mitä tuli sanottua liikaa? 

Pyhäinpäivän iltakirkko on aivan erityinen. Vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet ja kertyneet ikävuodet luetaan ääneen. Se on pyhäinpäivän illan ydin. Jokainen nimi vie lähemmäksi oman rakkaan nimeä. Kohta, ihan kohta pappi sanoo rakkaani nimet ja ikävuodet. Viimeisen kerran hänen nimensä sanotaan jossain julkisessa paikassa kokonaan. Viimein jokainen jännittynyt kehon lihas rentoutuu; pappi ei sanonut nimeä eikä ikävuosia väärin. Pyhäinpäivälistat oli tulostettu oikein. Hämärä kirkko ei tehnyt tepposia lukijalle. Viimeinen kerta, kun kuulin hänen nimensä kokonaan. Rakas ei lakkaa olemasta rakas, mutta jokin hänen olemassaolostaan lakkaa. Vielä hän on olemassa niin kauan kuin tulee kirjepostia hänen kuolinpesänsä nimellä. Aikanaan sekin lakkaa. 

Tänäkin pyhäinpäivänä joku hakee lehden ja avaa sen kuolinilmoitusten kohdalta tietäen mitä odottaa. Siunaus suruusi ja kaipaukseesi. Kaipaus ei koskaan katoa. Ei rakkauskaan, joka on kaipauksen sisar. 

Tuula Ylikangas
Elimäen kappalainen, sairaalapastori