Edessä reitti tuntematon aukeaa

Pidän yksin matkustamisesta. Siinä on jonkinlaista vapautta, kun saa valita kohteen, budjetin ja aikataulun itse. Saa kävellä jalat turvoksiin tai istuskella tuntitolkulla puistossa katselemassa ohikulkijoita. Vapautta on myös kierrellä sellaisia paikkoja, jotka monen matkatoverin mielestä saattaisivat olla joutavaa ajanhukkaa. Ensimmäisten ulkomaanmatkojeni kohdalla huolestuneet läheiset kysyivät, miten aion selviytyä tulematta ryöstetyksi. Kerroin, että taktiikkani on näyttää siltä, kuin tietäisin, minne olen menossa. Todellisuudessa sangen harvoin tiesin, olinko astunut oikeaan metroon, saati menossa oikeaan ilmansuuntaan. Riitti, että liikkui ripeästi kuin töistä palaava paikallinen, vilkuili karttaa vain vaivihkaa ja näytti siltä, kuin kuuluisi katukuvaan.

Apostoleista Tuomas on yksi kiinnostavimmista – tuo oman aikansa moderni itsenäinen ajattelija, valistuksen ajan esikuva. Tuomaksen filosofiassa uskonasioita ei juuri ollut, oli vain tietoa ja todisteita, mutta myös avoimia kysymyksiä ja tuntemattomia reittejä. Tuomas oli apostoleista juuri se, joka ei tuntenut tietä – hänellä ei ollut aavistustakaan, minne hän oli menossa. (Tiesivätkö muut? Tuskinpa, mutta kukaan ei vain kehdannut kysyä.) Sen sijaan, että hän olisi seurannut joukon jatkona, hän kysyi suoraan: ”Herra, kuinka voisimme tuntea tien?”

Johanneksen evankeliumin luvusta 14 osaan ulkoa tuon vuoropuhelun. Monen ihmiselämän maallisen matkan päätepysäkillä, arkun äärellä, olen lukenut nuo samat sanat, joilla Jeesus lohdutti Tuomasta: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Siinä on jotakin äärimmäisen huojentavaa. Monenlaista on kulkijaa tiellä, varmaa ja tottunutta, innokasta ja puolijuoksua perille pyrkiviä. Mutta tuolle tielle mahtuvat nekin, jotka tämän tästä pysähtyvät tuumailemaan, jotka risteyksessä kääntyvät väärään suuntaan sekä ne, joilla ei ole harmainta aavistusta, mihin tässä ollaan menossa.

Tuuli Kotisalo

Rippikoulutyön pastori

Kouvolan seurakunta