Tuomion pasuuna soi!

Luterilaiseen kansankirkkoon on aikojen saatossa pesiytynyt paljon tuomio-alkuisia sanoja: tuomiokirkko, tuomiorovasti, tuomiokapituli ja tuomiosunnuntai. Vaikka kyseessä on jo pitkään tiedetty olleen niin kuulo- kuin käännösvirhe latinalaisesta tekstistä, ei kirkon perinne ja sen innokkaimmat vaalijat ole tohtineet kajota jylhiin tuomio-alkuisiin sanoihin. Vain tuomisunnuntaihin on tullut lisämääre ”Kristuksen kunínkuuden sunnuntai”.

Ehkä tämä viehtymys tuomio-alkuisiin sanoihin on osaltaan ollut vaikuttamassa ajan myötä myös kirkon julkisuuskuvaan ja jopa sanoman tulkintaan. Tuomitsemisesta ja sormella osoittelusta on tullut yksilölle tai jopa yhteisölle yksi tapa osoittaa oma hengellinen kelpoisuutensa. Oikean hengellisyyden rajat ovat toisinaan Raamattuakin tiukemmat tai ainakin kovin yksipuolisesti määritelty.

Raamatun mukaan olemme kuitenkin kerran kaikki tuomiolla, halusimme tai emme. Meidät tullaan tuomitsemaan aikojen lopulla, kun Jumala tuomitsee koko ihmiskunnan oikeudenmukaisesti, sen mukaan, mitä olemme tehneet. Kuitenkin mieleen hiipuu väkisinkin ajatus, että kelpaanko minä tai rakkaat läheiseni, riittääkö minun hurskauteni, saati raamatullisuuteni tai olenko ollut lopulta opillisesti tarpeeksi viritetty?

Jos tarkkoja ollaan, tämän sunnuntain Matteuksen teksti viimeisestä tuomiosta ei käsittele suoraan näitä. Keskiössä onkin hämmästys ja lähimmäinen. Kukaan ei voi esitellä Taivaan Isälle omaa uskovaisuuttaan tai kelvollista vaellustaan pääsykorttina paratiisin riemuun. Kukaan ei voi myöskään korostaa, että ajallinen kärsimys tai koettelemus voisi automaattisesti suoda ohituskaistan valtakuntaan.

Jäljelle taitaa siis jäädä vain hämmentynyt kysymyssarja lähimmäisyyden eri muodoista. Pelottavaa. Ahdistavaa. Voiko siis kukaan ansaita pelastusta, jos kerran tuomio on näin ilmeinen? Ei voi! Hyvät tekommekaan eivät kerta kaikkiaan riitä. Ainut, mikä riittää, että pelastuksemme on ulkoistettu Jumalan pojan tehtäväksi ja on näin ihmisen ulkopuolella.

Kristus on pääsylippumme paratiisiin. Meidän osaksemme onneksi jää uskoa Jumalan pelastavaan rakkauteen pääsiäisen tapahtumissa. Toisaalta hyvin tärkeä tehtävämme ja velvollisuutemme yksilöinä ja yhteisönä on myös elää siivosti lähimmäistä rakastaen ja luomakuntaa kunnioittaen. Ehkä siinäkin on tarpeeksi kilvoittelemista yhdelle ihmiselämälle. Ihmisiä rakastava Jumala on oikeasti ihmisiä rakastava ja kaikkivaltiudessaan myös lopulta tuomionkin äärellä armollinen. 

Risto Pesonen
pastori

Kultainen enkelipatsas. Enkeli puhaltaa torveen.
Tuomion pasuuna soi tuomiosunnuntaina. Yksityiskohta Kuusankosken kirkosta. Kuva: Kouvolan kameraseura