Auta minua

”Pienet kädet yhteen liitän, Taivaan Isä aina kiitän”. Näillä sanoilla alkaa tänäkin päivänä monen pienen lapsen iltarukous. Myös monen aikuisen. Jeesus opettaa ja kehottaa meitä rukoilemaan. Hänen mukaansa rukous ei vaadi monisanaisuutta, eikä komeita korulauseita. Lyhimmillään rukous voi olla vain yksi niin pieni, mutta samaan aikaan niin voimakas sana Jumalalle: auta! Tämä sana riittää, Jumala kyllä tietää, mitä on vailla. Ahdistunut, pelokas ihminen ei ehkä edes jaksa muuta rukousta lausua. 

Rukoilemisessa on hienoa se, että siihen ei ole yhtä, virallista mallia. Se voi olla yksinkertaisuudessaan vain se yksi sana, ristinmerkki, hiljainen ja mietiskelevä tai vaikkapa laulu. Suurin osa meistä suomalaisistakin rukoilee, ainakin joskus. 

Mutta, entäpä jos Jumala onkin hiljaa. Vastausta rukoukseen ei kuulu tai vastaus ei olekaan sellainen, kun on odottanut tai sydämestään toivonut. Rukouksen dramaattisin muutos tapahtuu silloin, kun epämääräisestä oman halun ilmaisusta tulee kohdistettu rukous. Tällöin rukoilijan oma sydän alkaa kuulla myös Jumalan puhetta, vastausta rukoukseen. Rukous muuttuu omien tarpeiden huutamisesta Jumalan äänen kuulemiseksi. Tämä käänne vaatimisesta Jumalan tahdon kuuntelemiseen muuttaa kaiken.

Rukous on oman sydämen puhetta Jumalan kanssa. Jumala haluaa käydä vilpitöntä vuorovaikutusta meidän kanssamme. Vilpitön rukous ei sisällä tyhjiä fraaseja eikä asioita ja sanoja, joita vain toistetaan tavan vuoksi ja jotka eivät ilmaise todellista sisintä. Sen takia Jeesus antoi meille ohjeen: ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään”. Tällöin rukoukseen jää jäljelle vain se, millä on todella merkitystä. Tällaista on vilpitön rukous, sydämen puhe Jumalan kanssa. Saa huokaista: auta minua.

Laura Kalenius
Kouvolan seurakunnan seurakuntapastori