Mistä tunnistat Vapahtajan? (Joh. 21:1-14)

Pietari on ajatuksissaan. Hauta oli tyhjä ja Jeesus oli jo kahdesti ilmestynyt opetuslapsille. Ajatuksia on selvitettävä ja Pietari lähtee kalaan. Mutta ei yksin. Muut opetuslapset lähtivät mukaan.

Saalista ei tule, ei selvyyttä ajatuksiin. Tulee jotakin muuta. Kohtaaminen Jeesuksen kanssa. Rannalta kuuluvaa ääntä ei tahdo tunnistaa. Silti Pietari joukkoineen tekee ohjeen mukaan. Ja kalaa tulee: 153 isoa kalaa ja verkko kestää. Yksi opetuslapsista tunnistaa Jeesuksen ja samassa Pietarinkin silmät rävähtävät auki ja mies hyppää veteen. Pian koko joukko on aterialla Jeesuksen kanssa. Kukaan ei uskalla kysyä tai sanoa mitään, kaikki tietävät. Ollaan vain, yhdessä.

Opetuslapsetkaan eivät tunnistaneet Jeesusta. Hekin tarvitsivat todistuksen, toki erilaisen kuin me, vielä useaan kertaan. Todisteita mekin kaipaamme, merkkejä. Miten voimme todistaa Vapahtajasta, kun emme olleet paikalla? Emme tyhjällä haudalla, emme rannalla ylösnousseen Jeesuksen kanssa. Eivät opetuslapset olleet meitä kummempia, vaikka he saivat kulkea Jeesuksen eläessä Hänen seurassaan. Mikä vakuuttaisi meidät, sytyttäisi sydämet, saisi hehkumaan ja sitten rauhoittumaan Hänen läsnäoloonsa? Miten me vakuutumme siitä, että Jeesus oli ja on totta?

Minä vakuutun siitä, kuinka jokainen epäilevä, hetkeksi pettynyt tai uskonsa kanssa kamppaileva opetuslapsi sai rohkeutta ja vei sanaa eteenpäin.

Minä katson taivaankaarta ja näen ihmeellisen Luojan käden jäljen. Katson syntynyttä lasta ja elämän ihmettä, enkä voi ymmärtää, miten kaikki on niin hienosti tehty! Minä katson sitä ihmistä, jonka läheinen on menehtynyt, mutta jonka silmissä loistaa toivo jälleennäkemisestä. Minä ihmettelen vieraassa pöydässä, kun ruoka riittää ja sitä on viedä vielä toisillekin. Minä kuuntelen liikuttuen sitä ihmistä, joka on nähnyt enkeleitä.

Jokaisen heidän kokemuksensa yhdistettynä omaani todistaa siitä, että Jeesus on kanssamme, vaikkei samalla tavoin kuin opetuslastensa kanssa. Jeesus on läsnä siellä, missä hänen nimessään kokoonnutaan. Ja vaikka emme häntä aina tunnista, voimme antaa hänen olla juuri siinä. Ei tarvitse sanoa mitään.

Mirva Lehtinen

kappalainen

Kuusankosken seurakunta