Yhteislaulutilaisuus Skansenin tyyliin 23.8.2018

 

 

 

 

 

 

 

 

     

Päivänsäde ja menninkäinen

      (säv. ja san. Reino Helismaa)

 

1. Aurinko jo päätti retken,

    siskoistaan jäi jälkeen hetken päivänsäde viimeinen.

   Hämärä jo metsään hiipi.

   Päivänsäde kultasiipi juuri aikoi lentää eestä sen,

   kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;

   se juuri oli noussut luolastaan.

   Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi

   milloinkaan olla päällä maan.

 

2. Katselivat toisiansa –

   menninkäinen rinnassansa tunsi kuumaa leiskuntaa.

   Sanoi: Poltat silmiäni,

   mut en ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa!

   Ei haittaa, vaikka loisteesi mun sokeaksi saa –

   on pimeässä hyvä asustaa.

   Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien

   ja sinut armaakseni vien!

 

3. Säde vastas: Peikko kulta,

   pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.

   Pois mun täytyy heti mennä:

   ellen kohta valoon lennä, niin en hetkeäkään elää saa!

   Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,

   kun menninkäinen öisin tallustaa,

   hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on

   ja toinen yötä rakastaa.

 

 

 

 

Sininen ja valkoinen

(säv. ja san. J. Kuoppamäki)

 

1.Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,

   mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.

   Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien,

   tai sen kaiken rikkauden? Kunnes tiesin vastauksen.

                                  Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen,

                                  siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.

                                  Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien,

                                  valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

 

2.Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.

   Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.

   Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi:

   Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.

                                  Sininen on taivas…

 

 

                 ***

 

 

 

Kaksi puuta

(säv. ja san. Juha Tapio)

 

1. Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun,

    kun hetken päästä aamu odottaa.

   Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme,

    ja helppo huominen on unohtaa.

   Oomme taas kuin kaksi lasta, ne, jotka aikoinaan

   puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan.

   Ja sä viet mut ikkunan luo

   ja sä sanot: ”Me kai ollaan niin kuin nuo.”

 

             Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää

             katsoo kevääseen, seisoo erillään

             ja kestää joka tuulen ja sään.

             Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää,

             katsoo kevääseen, seisoo erillään.

             Ja jossain alla maanantai

             ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

 

2. Kaksi ylvästä ja nuorta varmoina on voimistaan,

    taivaan kantta kohti kasvamaan.

    Ehkä vuodet ovat kuorta, ja talvet viimoillaan

    hiukan ohuemmaks raapineet.

    Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet!

    Se ihme on kai vasta: oomme tänne selvinneet.

    Ja sä viet mut ikkunan luo

    ja sä sanot: ”Mehän ollaan niin kuin nuo.”

             Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää…

 

 

 

Pieni sydän

(säv. Walter Rae, san. Tatu Pekkarinen)

 

Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton.

Se kätkee suuret unelmat ja vihan, lemmen maailmat.

Riemujen rikkaus ja surujen summa,

onnekas rakkaus ja tuskakin tumma

syömmehen pienehen mahtua voi,

onnea, iloa, oi.

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä,

tunteiden paloa ja kylmyyttä sieltä

syömmestä pienestä löytyä voi,

kaiken mi kohtalo toi.

 

 

 

 

Satumaa

(säv. ja san. Unto Mononen)

 

1.Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa,

   missä onnen kaukorantaan laine liplattaa.

   Missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan,

   siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.

                                  Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,

                                   niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois,

                                   vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.

                                   Vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan.

 

2.Lennä laulu sinne, missä siintää satumaa,

   sinne, missä oma armain mua odottaa.

   Lennä laulu sinne lailla linnun liitävän,

   kerro, että aatoksissain on vain yksin hän.

                                  Oi, jospa kerran…

 

 

                 ***

 

 

 Nuoruusmuistoja

 (säv. ja san. Lasse Pihlajamaa)

 

1. On arkea elomme tää, ja kaikki mi jäljelle jää –

    päivät sen nuoruuden usein muistoissa kimaltelee.

    Ei aina se ruusuja suo, ei aina se onnea tuo.

    Kuitenkin tiedän sen: nuoruuden aika on rakkauden.

             Taas muistelen aikaa nuoruuden,

             kauneinta aikaa rakkauden.

             Kirkkainta päivää, yötöntä yötä

             kanssasi viettää sain.

             Nuo kuvina silmissäni näin:

             häävalssit, hunnut, ystäväin.

             Ilot ja surut, ne kullanmurut,

             kaikki on muistoja vain.

 

2. On elomme muistoja vain, on elomme haaveita vain.

    Päivät sen nuoruuden kulkee ohitse kimaltaen.

    Ei aina se ruusuja suo, ei aina se onnea tuo.

    Kuitenkin tiedän sen: nuoruuden aika on rakkauden.

             Taas muistelen aikaa nuoruuden…

 

 

 

En päivääkään vaihtaisi pois

(säv. Reino Markkula, san. Juha Vainio)

 

1. En päivääkään vaihtaisi pois, ei olla tään kauniimpaa vois.

    Sain lahjaksi elämän yhden vaan,

    sen elää voin päivän vain kerrallaan.

    En päivääkään vaihtaisi pois, vaik tuskaakin menneessä ois.

    Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään vihdoinkin kaiken tään.

 

                            Saan olla niin paljosta kiitollinen,

                            kunhan vain osoittaa muistaisin sen.

                            Se lahjoista suurin on mun kohdallain, kun tänne mä syntyä sain.

                            En päivääkään vaihtaisi pois, ei toisin mun lauluni sois.

                            Sen tiedän: oon luotu mä näin elämään, uneen kun painan pään.

 

2. En päivääkään vaihtaisi pois, kun muutos ei parempaa tois.

    On elämä kaunista ollut niin, kuin kudottu lankoihin kultaisiin.

    En päivääkään vaihtaisi pois, vaik Luoja mun uudelleen lois.

    Ja jotain jo toimissain väärin mä tein, suon senkin mä itsellein.

 

                            Saan olla niin paljosta kiitollinen…

 

                 ***

                

Yksinäinen saarnipuu

(säv. ja san. Juha Vainio)

 

1. On keskellä meren selkää luoto armoilla aallokon.

    Sinne lintukin pesiä pelkää, tyrsky lyö yli kallion.

    Miten sattuikaan sinne juurtumaan yksinäinen saarnipuu,

    paikkaan sellaiseen, johon kyennyt ei elollinen mikään muu.

    Miten sattuikaan sinne juurtumaan yksinäinen saarnipuu.

    Yksinäinen saarnipuu.

 

2. Vaan jostakin tuuli tuonut saarnen siemenen sinne on.

    Miksi luoto lie oikkunsa luonut päälle laakean kallion?

    Se on kasvumaa, johon istuttaa ihminen ei mitään vois.

    Kukaan siksi ei arvaa kitkemäänkään mennä sieltä mitään pois.

 

3. Kun siemenen tuuli kantoi, otti pienen, mut vahvimman.

    Kasvupaikan tuon karuimman antoi, koska puun uskoi juurtuvan.

    Luojan tehtävää täyttää tärkeimpää yksinäinen saarnipuu.

    Oottaa hetkeä, jolloin rantalehdot kuolemasta havahtuu.

    Kunhan luodon luo tuuli tiedon tuo, täyttymys tää tapahtuu;

    Silloin matkaan sen antaa siemenen tuo yksinäinen saarnipuu.

 

 

 

 Kotkan poikii ilman siipii

(säv. ja san. Juha Vainio)

 

1. Rannalla istuimme, haitari soi, aalto löi liplattaen.

    Mistä mä haaveilin, muistaa en voi, olin vain onnellinen.

    Varmaa on, että mun haaveeni nuo täyttyneet milloinkaan ei.

    Kuinka nyt kaipaankaan ystäväin luo, kohtalo kauas kun vei.

                         Kotkan poikii ilman siipii maailman myrskyt keinuttaa.

                         Taakse jäivät nuoruuspäivät, takaisin ei niitä saa.

                         Laulut tuulen nuo vain kuulen, enkä tiedä kauniimpaa.

 

2. Hiljainen haitari muistoja vaan pöytään soi yksinäisen.

    Muutoin en tässä mä istuisikaan, ellen ois muukalainen.

    Ystävä, seuraani hetkeksi jää, vaikka oot tuntematon.

    Kerran mun purjeeni tummuneet nää olleet myös valkeat on.

                         Kotkan poikii ilman siipii…

 

3. Ystävä, kuuntele kumppaninain, aivan kuin mainingit sois.

    Yössä, kuin laivat, me kohtaamme vain, kunnes taas liu’umme pois.

    Kenties mä sullekin kertoa saan särkyneet toiveeni mun.

    Kauaksi siivet ei kantaneetkaan poikasen haavoitetun.

                         Kotkan poikii ilman siipii…

 

 

 

 Vanhan veräjän luona

 (säv. Kari Aava, san. Rauni Kouta)

 

1. Kun nuoruuden huumaan, hehkuvan kuumaan vie muiston tie,

    niin muistot nuo lohdun suo, ja kaikki muu unhoittuu.

    Sun kanssasi silloin kulkea illoin sain kahden vain,

    ja taivaan kuu, naurusuu, vain nähdä sai suukon kai.

    Vain yhtä ei lausuttu ääneen,

    sen uskoimme mieleemme jääneen.

             Silloin uskoin, että ainiaan

             meille kuutamo luo kultiaan,

             että toisiamme tavataan luona vanhan veräjän.

             Silloin luulimme kai molemmat,

             että päättymättä jatkuvat

             hetket onnelliset, ihanat luona vanhan veräjän.

 

2. Mut vuodet ne vaihtui, haaveemme haihtui pois, niin kuin ois

    se hurmaa vaan öisen maan, tai taikaa yön tähtivyön.

    Jos toivoa saisin, niin haluaisin, kun muistat mun,

    ja jos myös on lohduton sun eessäs tie, niin se vie

    taas kaipaamaan uudelleen aikaa,

    mi muistojen kätköissä kaikaa.

                Ehkä kerran vielä uskotaan

                kultaan kuutamon ja suudelmaan.

                Ehkä kerran vielä tavataan luona vanhan veräjän.

                Silloin ymmärrämme molemmat,

                että päättymättä jatkuvat

               hetket onnelliset, ihanat luona vanhan veräjän.

               Luona vanhan veräjän.

 

 

 

                 ***

 

 

 Oi niitä aikoja

 (säv. Boris Fomin, Konstantin Podrevskij, Gene Raskin,

 suom. san. Reino Bäckman)

 

1. Se majatalo mieleen usein palaa,

    jossa istuin illat hämärät.

   Ei tarvinnut siellä juoda salaa,

   siel kaikki keskenään ol ystävät.

             Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja,

             ne tahtoisin niin elää uudelleen.

             Tuo aika rakkauden,

             tuo aika nuoruuden,

             ne tahtoisin niin elää uudelleen.

 

2. Vuodet on nyt vierineet vain ohi,

    pilvilinna pois on kulkenut.

    Talon eessä vain on tyhjä tori,

    menneisyys sen on nyt sulkenut.

             Oi niitä aikoja…

 

3. Peilistä nyt näen kuvan oman,

    ystävät on kaikki poistuneet.

    Muiston heistä näen kovin soman,

    lohduttaa vain mua voi kyyneleet.

             Oi niitä aikoja…

 

4. Joskus kuulen naurun niin kuin silloin,

    vierellä nuo ajat ihanat.

    Nyt majatalon eessä seison yksin,

    menneet on nyt pois ne unelmat.

             Oi niitä aikoja…

             Laa laa laa…

 

 

 

Ystävän laulu

(säv. Vladimir Visotsky, suom. san. Juha Vainio)

 

1. Mistä tunnet sä ystävän? Onko oikea sulle hän?

    Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää.

    Ja jos silloin, kun myrsky soi vain sun kumppanis vaikeroi,

    vene lähimpään rantaan vie, jääköön pois mikä lie!

 

2. Mistä tunnet sä ystävän? Onko oikea sulle hän?

    Anna tunturin selvittää, kuka viereesi jää.

    Kun on kaukana kaikki muut, ja kun päättyvät pitkospuut,

    kuka rinnallas ruikuttaa, takaisin mennä saa.

 

3. Mistä tunnet sä ystävän? Onko oikea sulle hän?

    Ajat ankeimmat selvittää, kuka viereesi jää.

    Kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitset auttajaa,

    silloin ystävyys punnitaan – menee muut menojaan.

    Siitä tunnet sä ystävän, kun on vierelläs vielä hän.

    Turhat tuttavat luotas ois hävinneet pian pois.

 

 

                

***          

 

Uralin pihlaja

(säv. E. Rodygin, suom. san. Veikko Vallas)

 

1. Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan.

    Kaupungilta kuulen mä valssin niin kaihoisan.

    Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen.

    Muistan Uralin rinteiltä valkolatvuksen.

             :,: Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on,

             kukkii pihlajahuntu tuo alla auringon. :,:

 

2. Kauas tuonne jääneen mä tiedän pihlajan.

    Kauas tieni kulki, jäi hän, jota rakastan.

    Syksyn punaiset marjat kuin kyynel pihlajan on.

    Itkin pihlajan lailla, on sydän onneton.

             :,: Niin kuin seppelepäinen… :,:

 

3. Kenties kerran vielä soi tuuli lauhemmin,

    kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin.

    Missä pihlaja kukkii, taas armaan nähdä mä saan.

    Luonto puhkeaa kukkaansa jälleen kauneimpaan.

             :,: Silloin seppelepäinen… :,:

 

 

                 ***

 

 Kynttilöiden syttyessä

(säv. Herald Goodman, Sam Hart, Joe Lyons, Curt Poulton, Dean Poulton, suom. san. Usko Kemppi)

 

1. Illan rauha kun syliin maan sulkee,

    varjot puistojen kun hämärtäy,

    aatos taas aikaan menneeseen kulkee,

    kotiin kauaksi kaipuuni käy.

             Illoin kynttilät siellä kun syttyy,

             unelmissain mä siel olla saan.

             Kodin kynttilät lämpöisin liekein,

             teitä unhoita en milloinkaan.

 

2. Nyt oon vanha ja ikkunan luona

    istun katsellen yön tähtihin.

    Taasen nään lapsuusaikani armaan,

    niin kuin ennen taas käyn kotihin.

             Illoin kynttilät siellä…