Pysähdynkö yksinäisen kohdalla?

Poikkeuksellinen kevät on saanut minut pohtimaan yksinäisyyttä. Olen pohtinut asiaa etenkin isovanhempien ja lapsenlapsien kannalta, mutta myös muiden ihmisten. Miten kovaa ikävää voi ihmiselle aiheuttaa se, että ei yhtäkkiä näekään sellaisia rakkaita, joita on tottunut säännöllisesti tapaamaan? Monesti juuri isovanhempien ja lastenlapsien välinen suhde on erityinen ja ainutlaatuinen. Isovanhempien ei tarvitse niin kovin pingottaa, koska kasvatusvastuu on kuitenkin vanhemmilla ja lapset ovat palautettavissa kotiin. Lapsenlapset myös tietävät tämän, joten he osaavat varmasti ottaa tilaisuudesta kaiken riemun ja hyödyn irti. 

Meidän perheessämme lapset joutuivat olemaan erossa isovanhemmista lähes neljä kuukautta. Tämä aika on pisin erossaoloaika heidän elämänsä aikana. Näin ollen he ovat olleet tässäkin suhteessa aivan uuden edessä. Toki tilannetta ovat helpottaneet pitkät puhelinkeskustelut, valokuvat sekä perinteisten kirjeiden ja korttien lähettäminen. Mutta eihän mikään korvaa kunnon rutistusta ja sitä tunnetta, että rakas ihminen on nyt tässä ja voin hänet todella tuntea.

Lämmin kesä on herättänyt myös havainnoimaan toisenlaista yksinäisyyttä. Puistojen penkeillä nuokkuu hyvin usein joku yksin. Muutaman kerran on täytynyt pysähtyä tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Toisinaan paikalla on ollut jo joku, joka on tarvittaessa soittanut vaikkapa sitten hätäkeskukseen. On hienoa, että välittämistä ja aitoa lähimmäisenrakkautta löytyy. 
Yksinäisyys on monitasoinen ongelma kaikissa yhteiskuntamme ikäryhmissä. Usein puhutaan vanhusten yksinäisyydestä, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että yksinäisyyttä voidaan kokea jo päiväkoti-iässä. Miten yksinäiset voivat, kun yhteiskunta menee kiinni? Kuka heidän kohdallaan voi pysähtyä?  Pysähdynkö minä? Pysähdytkö sinä? 

Mervi Rosnell
Seurakuntapastori
Valkealan seurakunta