Ei enkeleitä, vaan lapsia

Onpa oikea pikku enkeli, ihastellaan toisinaan suloista, uinuvaa tai hyvin käyttäytyvää pientä lasta. Mutta ovatko enkelit varsinaisesti söpöjä ja herttaisia? Raamattu kun välittää kuvaa vaikkapa taivaallisista sotajoukoista, eikä suloisuudella ja kiltteydellä ole taistelukentällä tarvetta.

Tämä söpöysnäkökulma tuskin on ollut Jeesuksenkaan mielessä, kun hän kerta toisensa jälkeen nosti lapsen esimerkiksi siitä, keiden kaltaisille Jumalan valtakunta onkaan. Mitä lapsenkaltaisuudella sitten haetaan?

Lapsi on täysin toisten huolenpidon varassa. Hän uskoo olevansa tärkeä, kun häntä hoivataan ja rakastetaan. Minä olen ihme, tietää lapsi, jos hänelle sellainen kuva välittyy. Myöhemmin maailma tosin onnistuu yleensä opettamaan, ettet sinä nyt niin kovin ihmeellinen olekaan, ja kuva särkyy. Alkaa oman arvon ja hyväksynnän etsiminen ja kuvitelma siitä, että sen voisi jotenkin ansaita. Usein mukaan tulee myös vertailu toisiin: Vaikken ole täydellinen, niin olen minä nyt varmasti parempi kuin tuo.

Ehkä siksi ei yllätä, että opetuslapset kiistelivät, kuka mahtaa olla toista suurempi Jumalan valtakunnassa. Tärkeysjärjestyksen hakeminen tuskin on vierasta meillekään. Sillä kenties paikataan jotakin syvää haavaa sisimmässä, pelkoa siitä, ettei riitä tai kelpaa. Aivan kuin armoa olisi tarjolla rajallinen määrä.

Enkeleillä on hierarkiansa, mutta ei Jumala toivo meidän olevan enkelien kaltaisia vaan nimenomaan lasten. Lapsen kaltaiseksi nöyrtyminen kertoo sen tosiasian hyväksymisestä, että luotamme Jumalan huolenpitoon; hänen vallassaan on kaikki. Samoin silloin täytyy hyväksyä, ettei kukaan meistä ole toista tärkeämpi. Jumalalla ei ole suosikkeja. Tilasta ja paikasta Jumalan lähellä ei tarvitse tapella, sillä niin kuin virressä lauletaan, kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Niin niille söpöille ja kilteille, kuin eri tavoin kiiltokuvasta poikkeavillekin.

Jos meidän tehtävämme on tuoda Jumalan valtakuntaa enemmän näkyväksi tässä maailmassa, voisimme ensi töiksemme lopettaa toistemme luokittelun ja tärkeysjärjestysten laatimisen. Voisimme yrittää nähdä jokaisessa ihmisessä se ainutlaatuinen, suuri ihme, joka jokainen on. Enkeleitä emme ole, eikä meidän tarvitsekaan olla, mutta lasten kaltaisina meidän pitäisi yrittää pysytellä.

Helena Lorentz
Anjalankosken seurakunnan seurakuntapastori