Yhteislaulutilaisuus Skansenin tyyliin Kouvolan Keskuspuistossa 12.6.2019 klo 19

 

Taas on aika auringon

(säv. Stig Olin, suom. san. Jukka Virtanen)

 

Kun taas on aika auringon, niin uskon, siinä taikaa on.

Mä sulle taitan kukkasen, kun vastaan riennät nauraen.

Ja tanssipaikan suuntaan päin näin lähdetään me käsikkäin.

Sun naurus tarttuu ihmisiin, ja uskon jälleen haaveisiin.

 

Ihmisten mielet lannistaa talvella pakkassää.

Reippaankin miehen astuntaa huopanen hiljentää.

Tuntuu kuin vuotta kymmenen jatkunut talvi ois.

Nähdessäs vihdoin peipposen heität taas turkin pois.

 

Jag tror, jag tror på sommaren. Jag tror, jag tror på sol igen.

Jag pyntar mig i blå kravatt och hälsar dig med blommig hatt.

Jag tror på dröm om sommarhus med täppa och med lindars sus,

en speleman med sin fiol och luften fylld av kaprifol.

 

Juhlat kun Jussin päivän on, silloin taas tarkenee.

Loisteessa öisen auringon yksin en taikaa tee.

Kokkoihin liekit leimahtaa, samoin myös sydämiin.

Monikin kenties ehdottaa toiselle: ”Eikös niin?”

Kun taas on aika auringon,…

 

 

Kesän lapsi

(säv. Bernard Estardy – Jean-Pierre Bourtayre,

suom. san. Chrisse Johansson)

 

Mä unestani taas jo herään kesätuuleen,

ja hyvän olon saan, kun meren äänet kuulen.

Kesämieli on taas ihan vallaton.

Mä rakastua niin nyt haluaisin kaikkiin.

 

Mä odotellut oon niin monen monta päivää.

Nyt kesäloma on, en tunne surun häivää.

Sydän sykkimään, ystävää etsimään!

Taas elämältä maistuu tää.

:,: Aaaa kesän lapsi mä oon,

aaaa villi luonteeni on. :,:

 

Ja nämä kesäyöt – ei niille ole vertaa.

Ei kiristele vyöt, kun juoksen kohti merta.

Kesämieli on taas ihan vallaton.

Mä rakastua niin nyt haluaisin kaikkiin.

Ja sinut jostakin saan vierelleni rantaan,

mun tekee mieli niin nyt suukko sulle antaa.

Sydän sykkimään! Saapuvan sun jo nään,

ja elämältä maistuu tää.

:,: Aaaa kesän lapsi mä oon,

aaaa poissa huoleni on. :,:

 

 

Pikku-pikku bikinissä

(säv. Paul J. Vance – Lee Pockriss, suom. san. Saukki)

 

Hän pukusuojasta arkana katsoi, nyt ettei toiset vain huomanneet ois.

Hän pukusuojasta arkana katsoi, ei millään tohtinut astua pois.

Hän oli pikku-pikku bikinissä, juuri sellaisessa missä

vedenneidot on yleensäkin.

Ei pikku-pikku bikinistä ole paljon tinkimistä,

on alku siinäkin kiusallisin.

 

Hän alta huopansa vilkuili taakseen, sen kuinka kauniimmin taitella vois.

Hän alta huopansa vilkuili taakseen, ja tuli rannalle suojasta pois.

 

Hän oli pikku-pikku bikinissä juuri sellaisessa missä

uimarannalla toisetkin on.

Jos pikku-pikku bikinistä olekaan ei tinkimistä,

on huopa uidessa kai tarpeeton.

 

Hän veden helmasta arkana katsoo, ei nousta uskalla uimasta pois.

Kun kovin kauan vain arkana katsoo, niin siniseksi hän muuttua vois.

Hän onhan pikku-pikku bikinissä, juuri sellaisessa missä

joka linja on oo sekä aa.

Ei pikku-pikku bikinistä synny päivittelemistä.

Ei siksi vedessä palella saa.

 

Pukusuojasta siis huopaan, huovan alta rannalle.

Rannalta taas päästään uimaan, niin voi käydä, usko se!

 

 

Isoisän olkihattu

(säv. ja san. Tapio Rautavaara)

 

Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin

ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin,

mä sitä pengoin, mitä lienen oikein etsinyt,

niin löysin vanhan olkihatun, siitä kerron nyt.

Sen pölystä kun puhdistin ja sitä kääntelin,

ja ullakolle vanhan arkun päälle istahdin -

en aikaa tiedä, miten kauan siinä viivähdin,

kun isoisän tarinaa mä hiljaa muistelin.

 

Ol kerran pieni hattukauppa sivukadulla,

niin pientä kauppaa nykyään et löydä todella,

ja siihen puotiin isoisä kerran piipahti,

hän kauan etsi – olkihatun viimein valitsi.

Vaan valinta se tuskin siinä aikaa vienyt ois,

kas, syy on toinen, hennonut ei millään mennä pois;

kun kerran katsoi myyjättären silmiin sinisiin,

jo kaikki hatut ostanut hän kohta olis niin.

 

Näin kului aikaa – sinisilmäin vuoksi tosiaan –

nyt romanssi niin kaunis kohta puhkes kukkimaan,

ja joka päivä iltaisin, kun kello tuli kuus,

nähtiin eräs herrasmies ja olkihattu uus

odottavan sulkemista pienen myymälän,

ja kahden nuoren kulkevan luo puiston hämärän.

Ei kauniimmin tää satu pieni päättyä nyt voi,

kun kera syksyn lehtien – hääkellot heille soi.

 

Näin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon,

ja mietin kuinka kaunis sentään ihmiselo on.

Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain,

kuin isoisän tarinasta – olkihattu vain.

Mutt ehkä ajan tomun alta joku toinenkin

joskus pienen muiston löytää niin kuin minäkin.

Näin isoisän olkihattu sai mun laulamaan,

ja vanhan kaapin kätköihin sen laitoin uudestaan.

 

 

Reppu ja reissumies

(säv. Toivo Kärki, san. Reino Helismaa)

 

On reppu reissumiehelle kai kaikkein paras tuttu,

mut mitä reppu sisältää, no, sen on eri juttu.

Jos kaiken kertois siitä, ei koskaan aika riitä.

Se vaatteelta ja ruualta vain sisältäkin näyttää,

mut reissumiehen reppua kai vielä jokin täyttää.

Ei nähdä sitä voida, mut antaa laulun soida.

Reppu ja reissumies, siinä varmaan on sellainen pari:

Oli kylmä tai vaikkapa vari, niin kumpikin paikkansa ties.

 

Se reppu saattaa sisällänsä pitää muiston armaan,

se kevyeksi repun saa ja valoisaksi harmaan.

No – silloin päivä paistaa, ja matkanteko maistaa.

Mut suru jos on repussa tai ahdistus ja huoli,

niin repun painoon lisäystä tulee toinen puoli.

Se hiertää hartioissa – on matkan hauskuus poissa.

Reppu ja reissumies…

 

On näöltään se reppu usein vaatimaton aivan,

se silti jakaa reissumiehen ilon tahi vaivan.

Se tuntee murhemietteet ja hauskat ajanvietteet.

Se helteen kestää, tuiskun tuntee, kuten isäntänsä,

se puolustaja jätkän on ja hänen syyttäjänsä,

ja omantunnon lailla on kieroutta vailla.

Reppu ja reissumies…

 

  

Rantakoivun alla

(säv. Onni Laihanen, san. M. Maja)

 

Mä vielä muistan rantakoivun vihreän, kaunoisen.

Siitä kauan on aikaa niin, koivun alla kun istuttiin.

Ja unelmat kauniit muistan, armas, kahden kun haaveiltiin.

Sinun silmäsi kauniit silloin katsoi taivahan tähtösiin.

 

Vain sulle uskon, rantakoivu, suruni, kaipuuni.

Ethän kertone kellekään, että jäänyt oon ikävään.

Taivahan tähdet mulle loistaa, yksin kun tänne jään.

Sinun lohtuas kaipaan, rantakoivu, ainoa ystäväin.

 

 

Niittykukkaset

(säv. Matti Siitonen, san. Vexi Salmi)

 

Liian hienoja ruusut on mulle, niiden tuoksu niin hempeä on.

Niittykukkia poimin vain sulle, väri niiden niin lempeä on.

Niin kuin lemmikit silmäsi on, katse kaunis ja vaatimaton.

Niittykukkia poimin vain sulle, väri niiden niin lempeä on.

 

Kultanauhoja kimppu on vailla, kukkakauppani niitty on vain,

Itse kasvoin mä kukkien lailla, noita niittyjä kulkiessain.

Siksi kimppuni kukkaset vain suuren tarhurin tarhasta hain.

Siksi kimppuni kukkaset vain suuren tarhurin tarhasta hain.

Liian hienoja ruusut on mulle,…

 

Sinä itse oot kukkien kukka, jota kauniimpaa kasvaa ei voi.

Sinisilmät ja kultainen tukka, luojan sivellin piirteesi loi.

Siksi kimppuni kukkaset vain suuren tarhurin tarhasta hain.

Siksi kimppuni kukkaset vain suuren tarhurin tarhasta hain.

Liian hienoja ruusut on mulle,…

 

 

 

Cherbourgin sateenvarjot

(säv. Michel Legrand, suom. san. Saukki)

 

Tuuli kulkee puiden alla kuunnellen,

sumu liikkuu, kasvoillani tunnen sen,

aalto rantaan heittää kuohun valkoisen,

silloin rakkahin muistan vain sun.

  

Masto keinuu, tuulen voiman tunnustaa,

kadun pintaan sateen laulu lankeaa,

katse kantaa odottaen ruudun taa,

silloin rakkahin muistan vain sun.

Ja kello, joka seinälläni raksuttaa, ei palasiksi päiviäni koskaan saa,

ja pitemmiksi yhä aina vain ne käy, eikä vain sua vielä näy.

 

Tuuli kulkee, poskiani viilentää,

sumun jälkeen tähdet jälleen välkähtää,

kysymykset vastausta vaille jää,

missä kuljetkaan, muistan vain sun.

 

 

 

Ei kauniimpaa

(säv. ja san. Jukka Kuoppamäki)

 

Kun taas takaisin muistoihin vaelsin,

vain näin sinut kuin ennenkin, rakkahin.

Sä missä nyt oot, tietää voi sitä en,

kuitenkin yhä näin muistelen.

Kauniimpaa löytää voi en milloinkaan,

kauniimpaa en päällä maan.

Kauniimpaa aikaa en enää elää saa,

päivät nuo jääneet on taa.

 

Kun yhdessä niin käsikkäin kuljettiin,

vain katsottu ei tuleviin murheisiin.

On muistot kuin kukkia varrella tien,

kädessäin yhä näin niitä vien.

 

 

Satumaa

(säv. ja san. Unto Mononen)

 

1.Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa,

   missä onnen kaukorantaan laine liplattaa.

   Missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan,

   siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.

Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,

    niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois,

    vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.

    Vain aatoksin, mi kauas entää, sinne käydä saan.

 

2.Lennä laulu sinne, missä siintää satumaa,

   sinne, missä oma armain mua odottaa.

   Lennä laulu sinne lailla linnun liitävän.

   Kerro, että aatoksissain on vain yksin hän.

Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois…

 

 

Kirkossa

(säv. Tapani Nuutinen, san. Mirjami Lähteenkorva)

 

Tuli kirkkoon mies ja lapsi, he eteeni istuivat.

Kai tie oli pienelle pitkä, oli kosteat kiharat.

Ei monta hetkeä hiljaa tuo ollut pikku pää.

Oli paljon kyselemistä ja paljon nähtävää.

 

Oli kauniit alttaritaulut, monihaaraiset kynttilät.

Nuo kaksi puhuivat hiljaa ja joskus hymyilivät.

Kovin kauan saarnaa kesti. Lapsi istui miettien

ja pienin, pehmein sormin isän hihaa hyväillen.

 

”Minä tahtoisin, isä, jo kotiin, isä, minua väsyttää.”

Hän nostaa pienet kasvot, ja huuli värähtää.

He lähtivät kesken saarnan, minä loppuun asti jäin.

Sama hiljainen arka pyyntö nous syvältä itsestäin:

Minä tahtoisin, Isä, jo kotiin, Isä, minua väsyttää.

Soi kirkossa kiitosvirsi. Oli ulkona vihreää.

 

 

Täällä Pohjantähden alla

(suomal. kansansävelmä, san. Jaakko Juteini)

 

Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme,

:,: mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme. :,:

 

Täällä on kuin kukkasella aika lyhyt meillä,

:,: siellä ilo loppumaton niin kuin enkeleillä. :,:

 

Täällä sydän huokailee ja itku silmän täyttää,

:,: siellä sydän iloitsee ja silmä riemun näyttää. :,:

 

Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä!

:,: Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä. :,:

 

 

 Suvivirsi (Virsi 571: 1-3)

 

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.

Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon,

se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.

 

 

Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa.

Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa.

Se meille muistuttaapi hyvyyttäs, Jumala,

ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.

 

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti.

Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi!

Mun sieluni, sä liitä myös äänes kuorohon

ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on.